Kristinusko, tulkinta ja valta

 

Kulttuurissamme vallasta on tullut keskeinen kategoria. Tämä näkyy kristinuskoa koskevissa keskusteluissa ja etenkin Raamatun tulkintaan liittyvissä kysymyksissä.

Raamattukeskusteluissa usein keskustellaan siitä, kuka tulkitsee Raamattua ja millä auktoriteetilla. Erimielisyyksiin vastataan toteamalla, että tuo on vain sinun tulkintasi. Helposti ajaudutaan tulkinnalliseen relativismiin, jossa kenelläkään ei ole oikeaa tulkintaa, vaan tulkinnat ovat ikään kuin demokraattisesti rinnakkain, tasaveroisia toistensa kanssa. Mikä tahansa tulkinta on yhtä hyvä kuin toinen tulkinta.

Kalajoen Krist. opisto Neliöb. 8.-21.4.

Tällöin ei enää ole mitään sitovaa tai autoritaarista kristinuskoa. Jokainen itse luo kristinuskosta sellaisen kuin parhaaksi näkee. Ei jää mitään auktoriteettia, johon vedota. Kirkon traditio ja tunnustukset hylätään, koska ne nähdään vain yhtenä mahdollisena tulkintana muiden joukossa. Jos joku väittää, että hänellä on oikea tulkinta, hänet nähdään epäilyttävänä vallankäyttäjänä, joka haluaa pakottaa omat mielipiteensä muille. Raamatuntulkinta pelkistyy erilaisiksi valtakysymyksiksi.

Tämä on hyvin tuhoisaa sola scriptura -periaatteeseen sitoutuneelle protestantismille. Se jättää kirkon leijumaan ilman auktoriteettia erilaisten opin tuulten ja heittelehtivien mielipiteiden armoille. Käytännössä tulkinta luovutetaan maallisille vallankäyttäjille. Tätä on kansankirkkoideologia pahimmillaan ja tätä mallia sovelletaan tällä hetkellä Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Ratkaisusta ei näytä seuraavan hyviä hedelmiä.

Miten tulkinnallisiin valtakritiikkeihin pitäisi vastata? Taustalla vaikuttaa marxilainen ihmiskäsitys, joka on lyönyt ihmistietiessä läpi. Karl Marxin mukaan maailmanhistoria on luokkasorron historiaa. Oli kyse sitten taloudesta, politiikasta tai ideologiasta, historia on jatkuvaa valtataistelua, jossa ne, joilla on valtaa, alistavat ja syrjivät niitä, joilla sitä ei ole.

Vallasta tulee Marxin ajattelussa merkittävä käsite. Siksi traditiot ja perinteiset auktoriteetit kuten kirkko nähdään marxilaisuudessa aina sorron välineinä. Myös moraaliset säännöt ovat olemassa vain pitämässä yllä vallassa olevien valta-asemaa. Tästä syystä niitä täytyy käydä kaatamaan ja purkamaan, jotta valta saadaan kumottua. Marxilaisista lähtökohdista myös Raamatun käyttö on aina vallankäyttöä ja sen tulkinta valtapeliä.

Marxin jälkeen emme pääse valtakysymyksistä eroon. Friedrich Nietzsche tiivistää asian kirjassaan Hyvän ja pahan tuolla puolella sanoen, että ”itse elämä on vallantahtoa.” Valta on modernissa ajattelussa tärkein linssi, joka värittää elämäämme. Nietzschelle ja Marxille vallantahto ylittää totuuden tavoittelun. Siksi maailmaa pitää pyrkiä muuttamaan eikä etsimään siitä merkitystä.

Marxilainen valta-analyysi ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Nimittäin aina vallankäyttö ei ole sortoa. On olemassa valtarakenteita, jotka ovat ihmiselle hyväksi. Kristinuskossa tällaisia ovat ainakin Jumala–ihminen, esivalta–kansalainen, vanhempi–lapsi ja kirkon virka–yksittäinen kristitty. Nämä ovat käskyissä määriteltyjä hierarkkisia rakenteita ja Jumalan säädöksiä, joita ei voi purkaa tekemättä suurta vahinkoa.

Marxilaisuus olettaa, että vallassa olevat tahot on syrjäytettävä, jotta tasa-arvo ja hyvät asiat pääsevät voimaan. Näin ei kuitenkaan ole, jos on olemassa vallankäyttöä, joka on Jumalan säätämää ja joka toimii hyvän palveluksessa. Meidän ei tule esimerkiksi purkaa vanhempien ja lapsen hierarkiaa lasten vapauttamiseksi vallankäytön alta.

Jos valtahierarkiat käännetään marxilaisittain ylösalaisin, sortoa ei saada loppumaan. Tällöin sorretuista tulee sortajia ja sortajista uusia sorrettuja, mutta väkivalta jatkuu. Kommunistiset kokeilut 1900-luvulla osoittavat hyvin, että ihminen ei pääse langenneisuuttaan pakoon vallankumouksilla. Lopulta myös kaikenlaiset valta-analyysit ovat aina vallankäyttöä. Sikäli tietynlainen valtakritiikki on aina itsensä kumoavaa.

Kristittyinä uskomme, että on olemassa valtaa suurempi voima, logos. Alussa ei ollut valtaa, vaan sana. Totuus on siksi suurempi kuin valta. Oikean tulkinnan pitää olla uskollista logokselle eli totuudelle. Esimerkiksi mikä tahansa raamatuntulkinta ei ole totta, vaan se, joka kaikista autenttisimmin ymmärtää ja purkaa tekstin kirjoittajien alkuperäisen viestin.

Maailmanhistoria ei ole pelkkää sorron historiaa, vaan se on yhtä aikaa pelastushistoriaa, jossa Jumala toimii. Kaikkea ei tule katsella valtakritiikin näkökulmasta, vaan tulee tunnustaa Jumalan johdatus kansojen vaiheissa, myös Suomen ja länsimaiden historiassa.

Valtakritiikin voi myös hyvin ohittaa hyvyyden ja kauneuden kautta. Kristinuskossa on paljon kaunista ja hyvää, joka voi olla väylä Jumalan luokse. Kun tehdään aidosti hyvää, voi se koskettaa kovintakin postmodernia relativistia. Hurstin ruokajakelua harva pitää vallankäyttönä. Myös kauneus voi johtaa kohti Jumalaa totuuden hylänneessä kulttuurissa. Esimerkiksi Bachin musiikki voi osoittaa kohti transsendenssia tavalla, joka ei ole painostava, vaan lumoava ja vetoava. Siitä ei saa hengellistä väkivaltaa tekemälläkään.

Paras kristinuskon vastaus valtakritiikille on itsensä uhraaminen ja omastaan luopuminen. Sellaiselle, joka vapaaehtoisesti suostuu kärsimään, elämä ei ole vallantahtoa. Ristillä riippuva verinen Kristus ei ole sortaja eikä vallankäyttäjä. Hän ottaa ihmiskuntaa sortavilta valloilta voiman alistumalla itse sorron alle kärsimykseen ja kuolemaan.

Teksti on julkaistu pääkirjoituksena Perusta-lehden numerossa 1/23