Filosofian tohtori ja dosentti Seppo Saari muistuttaa, että yksittäisen virren laulaminen koulun juhlissa ei ole uskonnon harjoittamista.
Kirjoitukseni tarkoituksena on kehottaa käymään kouluissa periaatteellinen keskustelu, jos koulun käytännöistä on aiheesta vielä epäselvyyttä.
Joskus vaikuttaa siltä, että opetusta koskevien lakien, asetusten ja määräysten virhetulkinta joissakin kouluissa suojelee maallistuneita suomalaisia altistumasta kristillis-humanistiseen perinteeseen. Menettely hidastaa myös ulkomaalaistaustaisia kotoutumasta. Se tapahtuu sivuuttamalla perusopetuslaki ja siihen liittyvät asetukset.
Käsittelen aihetta ensisijasta kristillisen perinteen näkökannalta. Uskonnonvapauslain (453/2003) yhteydessä laadituissa lain esitöissä todetaan varsin selkeästi, että uskonnonvapauslain tarkoituksena ei ole muuttaa kristillisen perinteen ilmenemistä perusopetuksessa. Päinvastoin koulujen käytäntöjen piti säilyä ennallaan.
Opetushallitus on tarkentanut lain tulkintoja, joiden mukaan koulun juhliin voi sisältyä joitakin uskontoon viittaavia elementtejä, koska juhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria. Yksittäisen virren laulamista ei uskonnollisen suvaitsevaisuuden perusteella voida pitää uskonnon harjoittamisena. Opetushallituksen mukaan koulun juhlat ovat osa opetusta ja koulun toimintaa, johon oppilaiden tulee osallistua. Tarvittaessa voidaan järjestää ratkaisuja niille, jotka eivät halua osallistua kaikkeen ohjelmaan. Koulu voi lisäksi järjestää uskonnollisia tilaisuuksia, kuten jumalanpalveluksia ja päivänavauksia, jolloin edellytetään huoltajien tietävän tilaisuuden uskonnollisen luonteen ja koulun tulee tarjota halukkaille vaihtoehtoista katsomuksellisesti neutraalia toimintaa.
Nuoren sukupolven onneksi useiden koulujen kevätjuhlissa lauletaan edelleen suvivirttä, jossa luonnon uudistuminen, kiitollisuus ja kristillinen symboliikka koskettavat joidenkin nuorten lisäksi juhlaan osallistuvien vanhempien nostalgisia tunteita. Kritiikin mukaan kevätjuhlaan ei kuitenkaan pitäisi ”sekoittaa” kristillistä perinnettä. Ehkä lauluperinnettä toivovilla on kuitenkin kevätherkistynyt mieli ja kokemus siitä, että kaikkea hyvää ei ole täysin itse ansaittu, vaan osa on lahjaa aiemmilta sukupolvilta ja sen perinteiltä.
Meidän kaikkein kotoutumista omaan taustaamme voisi ehkä jouduttaa myös kohtaamalla suomalainen varsin arkipäiväinen ja maanläheinen kansankulttuuri sellaisena kuin se vielä on: kristillistaustaisina elementteinä, kansallisten tapojen ja länsimaisen perinnön muovaamana.
Perusopetusta ohjaava asetus (422/2012) ilmaisee selkeästi, että: Opetuksen ja kasvatuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuunkykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen. Opetus edistää kulttuurien sekä aatteellisten, maailmankatsomuksellisten ja uskonnollisten, kuten kristillisten, perinteiden sekä länsimaisen humanismin perinteen tuntemista ja ymmärtämistä (2§).
Määräyksen tavoite tulkitaan usein vain jonkinlaisena mahdollisuutena, mutta asetuksessa mainitaan selvä tavoite määräyksenä. Kyse ei ole suomalaisessa koulussa vain eristetystä uskonnon opetuksesta, vaan koko opetussuunnitelman suomalaisuutta kantavasta kulttuurisesta kontekstista.
Lopulta kysymys näyttää olevan siitä, uskalletaanko suomalaisesta kristillisestä kulttuuriperinnöstä puhua norminmukaisena asetuksen velvoittamana historiallisena jatkumona vai ainoastaan ongelmallisena jäänteenä. Jos kaikesta tehdään kuvitellun neutraalia, päädytään tilanteeseen, jossa asetuksen edellyttämä kristillinen kulttuuri perintöineen on niin piilotettu, ettei kukaan enää tiedä eikä muista, mistä perinteestä on kysymys.
Koska koululainsäädäntömme ei häivytä kristillistä kulttuuriperintöä, vaan katsoo sen olevan osa yleissivistystä, huoltajat voivat edellyttää asetuksen tavoitteiden toteutumista huollettaviensa kouluissa. Osoitan ystävällisen muistutukseni myös koulujen johdolle.
Seppo Saari
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja dosentti.
