Rakkauden ja luopumisen välissä on kiputila.

 

131208

Joulukuu.
Taivas on vaalennut veden väriseksi,
pilvet lintuauroista repaleina,
maisemakin kumarassa tuulta vasten.
Joen rannassa ilma ohut ja väsynyt.

“Vieläkö sinä jaksat sitä kantaa?”, he kysyvät.
Hämmästyn. Seitsemäntuhatta kuusisataa grammaa,
eikö maailmassa ole kannettu raskaampiakin taakkoja –

enkä sitten osaakaan selittää, miksi.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Miten sanoisi sanoina sen,
että jossain takin alla lapsi hakee uneensa asennon,
pää keinuu puoliunisena,
sitten painaa päänsä paitaa vasten, uppoaa uneen,
jossain kaulahuivin sisällä
pieni uninen ääni.


Miten selittäisi sen miltä se tuntuu,
kantaa lasta unen rajamaalta toiselle,
keinua kaupungin läpi lapsi sydäntä vasten
kun vielä toistaiseksi
hän on riittävän pieni
ja kerrankin minä
olen riittävän suuri johonkin.

*

Se ero teissä on, että sinä olisit voinut valita toisin, hän sanoo ja nojaa kylpyhuoneen ovenkarmiin. Niin. Onko siis ainakin yksi asia, johon minä olisin pystynyt ja Jumala ei? Tavallaan ainakin. Mitä rakkauteen tulee, minä olisin voinut valita, etten edes yritä.

Ehkä se, että minussa ja Jumalassa on jotain samaakin, näkyy siinä, että olen kuitenkin päättänyt yrittää. Hitaasti alan ymmärtää, millaista hintaa siitä saa maksaa.

Meille on tullut Pojan kanssa tavaksi käydä kantoliinalenkeillä. Oikeastaan poika kulkee talon ulkopuolella aina kantoliinassa. Pienempänä hän inhosi rattaita kokosydämisesti, ja kannettuani hänet toistuvasti lenkiltä sylissä toisella kädellä rattaita lykkien päätin siirtyä liinaan. Olen nauttinut siitä isosti. On mukavaa viedä poikaa metsäpoluille, tai ulottua pussaamaan pojan päätä ihmisvilinässä. Mutta ennen kaikkea, aavistan, nautin siitä, että poika on niin lähellä minua.

Vielä nyt sallin sen itselleni: sen, miltä lapsen paino tuntuu rintakehää vasten, miltä lapsen uni tuntuu minua vasten, sen, miten lapsi asettuu takin alle kuin pieni eläimen poikanen, miten lapsen lämpö leviää minuun ja hetken aikaa tuntuu siltä, ettei hän olisikaan lohjennut minusta pois. Minulla on läheisyyden kaipuu, ja siksi kannan lasta. Toivottavasti se vastaa myös lapsen läheisyyden kaipuuseen.

Jokin aika sitten kävelimme Aurajoen rantaa, poika unessa, minä otin tuulen vastaan hänenkin puolestaan ja koin syvää tyytyväisyyttä. Että tässä me mennään. Minä ja poika. Me. Liina painoi vähän hartioita ja hiki virtasi villakangastakin alla, mutta silti olin onnellinen. Se on jotakin sellaista kuin että yhtäkkiä elämänsä keskellä tajuaa, ettei olekaan yksin; joku on niin lähellä minua että nukkuu minua vasten.

Ja sitten jossakin siellä joenmutkassa ajatus putosi mieleeni: aina ei tule olemaan näin.

Kuusi kuukautta. Ja vaikka minulla on vaikeuksia muistaa, ettei hän aina tule olemaan melkein taskuunmahtuvan pieni, tulee poika vääjäämättömästi kasvamaan. Jo ensi keväänä minun on kannettava häntä selässä, että jaksan. Sitten tulee se päivä, jona hän haluaa itse kompastella eteenpäin, ja minä taaperran hänen vieressään. Sitten tulee se päivä, kun hän haluaa juosta, ja minun on juostava hänen perässään. Sitten tulee se päivä, kun hän ei enää halua lähteä. Ja sitten joskus tulee se päivä, kun hän lähtee.

Ajatus meni minusta läpi haikeana kuin tämä pimeys: tulee se päivä, jona lapsi ei enää mahdu syliini, ja sen jälkeen vielä se päivä, jona hän haluaa siitä pois.

Onko minulla mitään mahdollisuutta selittää tätä hänelle joskus?, mietin. Tätä, miten minä hänet näen. Sen, että minulle poika on lähtökohtaisesti tämä pieni nukkuja minua vasten. Onko mahdollista, että sinä päivänä kun minun naamani ärsyttää murrosikäistä lastani, voisin selittää hänelle, millainen suhde meillä kerran oli. Että joskus sinä nukuit minua vasten. Että joskus tuntui siltä että me ollaan vieläkin samaa ihmistä, että minä riitän sinulle suojaksi maailmaa vastaan, että joskus minä kannoin ja kannoin ja kannoin sinua ja joskus sinä rauhoituit vasta siihen, vain siihen. 
Tuskin. Tuskinpa on mahdollisuutta. Ei ainakaan kokonaan. Eikä kuulukaan olla.

Lapsen saaminen on jotenkin älytöntä touhua. Siinä avaa väylän valtavalle ilolle ja valtavalle surulle yhtä aikaa, sanoi äitini. Joku päivä lapseni lähtee. Hänen yksinkertainen tehtävänsä on kasvaa niin isoksi, että hän irtoaa minusta. Että minä selviäisin siitä, on minun jo nyt elettävä niin, että opettelen päästämään hänestä irti, etten pelkisty häneen.

Se on kenties ensimmäistä kertaa äideiksi tulevien universaali kokemus, mutta jo ennen kuin poika syntyi, koin haikeutta siitä, ettei hän koskaan enää tule olemaan niin lähellä minua. Syntymän jälkeen minun mahdollisuuteni suojella häntä heikkenivät huomattavasti. Lapsi altistui maailmalle, ja minulle on sallittu hänen hoivaamisensa vain rajalliseksi ajaksi. Ainut tapa tavata lapsi oli kuitenkin synnyttää hänet. Ja siitä eteenpäin äitiys on kaksi asiaa yhtä aikaa: ehdottoman rakkauden vaatimus ja yhä kasvavan irtipäästämisen välttämättömyys.

On tavallaan hullua yrittää rakastaa kokonaisvaltaisesti jotakin, josta on kokonaisvaltaisesti luovuttava. Koko ajan. Rakastettava koko ajan ja luovuttava koko ajan. Koska mikään tuskin tuhoaisi suhdettani lapseen yhtä tehokkaasti kuin halu omistaa hänet. Minun on sallittava hänelle itsenäisyys, hitaasti kasvavassa määrin, ja suostuttava siihen, että hän kasvaa minusta ja liinastani irti. Jonain päivänä en voi sitoa häntä enää tähän liinaan, mutta itseni olen sitonut tähän lapseen kiinni koko iäkseni, ja niin vain on.

Se sattuu. Rakkauden ja luopumisen välinen paikka on kiputila. Niin se vain on. Kaikki tämä tähtää siihen, että joskus lapseni ei enää tarvitsisi minua. Mutta senkin jälkeen minä tarvitsen häntä. Minä en enää voi olla rakastamatta tätä lasta. Mutta siitä ei ole takeita, rakastaako tämä lapsi minua aina.

Tästä on lyhyt matka siihen kysymykseen, että olenko minä ainut joka kokee näin.

Epäilen sitä vahvasti. En usko, että olisin voinut keksiä rakastamisesta jotakin, jota Jumala ei olisi tiennyt minua ennen. Mutta jos niin on, se tarkoittaa sitä, että Jumala kokee jotenkin samoin… Tämän ajatuksen äärettömyys vetää minut hiljaiseksi. Onko Jumala minun kanssani tässä samassa kiputilassa? Rajattoman rakkauden ja totaalisen luopumisen välissä? Kädet avoinna ja omasta tahdostaan vähän avuttomana odottamassa rakkautta, jota ei voi vaatia tai pakottaa…? Jumala on valinnut minut, ja niin harvoin minä valitsen Jumalan. Miten usein on niin, että minä menen omia teitäni ja Jumala katsoo perään jotain sellaista silmissään, joka repisi minut rikki, jos vain kääntyisin katsomaan?

En ole ymmärtänyt tätä ennen, mutta nyt se ravistaa minua. Jumala on tehnyt käsittämättömän valinnan. Jumala, tämän universumin ehjin persoona, ainoa rakkauteen niin rajattomana kykenevä, olisi voinut elää sellaisessa todellisuudessa, jossa mikään ei vielä ole rikki, kukaan ei ole hylännyt ketään, jossa rakkaus on vielä koskematonta. Ja sitten tämä Jumala valitsee luoda ihmisen, valitsee antaa tälle vapaan tahdon ja luvan olla rakastamatta takaisin, Jumala sitoo itsensä tähän rajalliseen ja pienisydämiseen ihmiseen ja antaa oman sydämensä ihmisen käsiin. Loppuelämäkseen. Avaa oven suunnattomalle ilolle ja suunnattomalle surulle. Koska hylkäämistäkin tämä on ollut, surua ja kipua, tämä ihmisen historia Jumalan kanssa.

Unohdan usein, että Jumalalla on tunteita. Tuntuu yksinkertaisemmalta ajatella häntä ehdottomana taivaallisena Majesteettina, jonkinlaisena taivaallisena toimitusjohtajana. Se on minulle helpompaa – se, etten olisi hänen edessään vastuussa muusta kuin omista tekemisistäni. Entä, jos tämä onkin samanlaista rakkautta – entä jos Jumalakin kaipaa, toivoo, odottaa, entä, jos Jumala on sitonut itsensä minuun ja toivoo, että voisi selittää, millainen oli meidän suhteemme joskus – että joskus minä kannoin sinua ja sinä olit pieni minua vasten ja nukuit minussa…?

Aurajoen rannassa minuun asettuu uusi kaipaus. Kadehdin lastani.
Voi miten kaipaisin sitä, että joku kantaisi minutkin uneen. Että saisin takertua jonkun toisen turkkiin, puristaa silmät kiinni, vaipua jonnekin ruumiinlämpöön, unohtaa kaiken muun, olla käsivarsien alla suojassa, nukkua uneen joka ei muista suunnattomia suruja, ei murehdi huomista. Minä kaipaisin, että olisi niin suuri kantoliina, että minäkin siihen mahtuisin.

Sitten jostain alitajunnan uumenista ajelehtii esiin Jesajan kirjan kohta.

Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan. (Jes. 46:4)

Huokaisen. Jos se on totta,
niin Jumalakin kaipaa
kantaa
minua.

Siinä on toivo.

 
Dei, artikkeliban.(2) 30.6.- MJa