Pyhästä biologiasta ja siitä vieraantumisesta

 

Mediassa noteerattiin eilen (1.3.) kahden etiikan asiantuntijan Journal of Medical Ethics -aikakauskirjassa julkaisema kohuartikkeli After-birth abortion: Why should the baby live? (suom. Syntymänjälkeinen abortti: Miksi vauvan pitäisi elää?), jonka mukaan ”syntymän jälkeiset abortit” tulisi sallia. (Artikkelin voi lukea englanniksi osoitteessa: http://jme.bmj.com/content/early/2012/02/22/medethics-2011-100411.full.pdf+html)

Logiikka näiden Australiassa vaikuttavien eetikoiden mielissä menee näin: Vain oman olemassaolonsa tiedostavat ja sen menettämisestä tuskaa tuntemaan kykenevät ovat ihmisiä, persoonia. Tähän kykenemättömät vastasyntyneet ovat siis samalla viivalla sikiöiden kanssa. He ovat moraalisesti vasta ”potentiaalisia persoonia”, eivät täysiä ihmisiä. Koska he eivät kykene tuntemaan tuskaa täysiksi persooniksi kehittymisen menettämisestä, heidät voi tappaa aivan kuten sikiönkin.

SEKL neliöb. vko38. MJa

Muodolliset syyt tällaiselle ”abortille” olisivat vastaavat kuin jo sallituissa aborteissakin. Lapsen vasta syntymän jälkeen paljastunut kehitysvammaisuus ja siitä syntyvä valtava taakka vanhemmille ja yhteiskunnalle tai raskauden aikana muuttunut vanhempien sosiaalinen tilanne oikeuttaisivat vauvan elämän lopettamiseen.

***

Kuulemma vain 64 % Downin-syndroomatapauksista havaitaan Euroopassa raskauden aikana. Ja Down-lapsistahan tunnetusti tahdotaan päästä kokonaan eroon. Kesällä uutisoitiin, että Tanskassa Down-seulontojen seurauksena lisääntyneiden Down-lasten aborttien myötä Downin oireyhtymää sairastavien syntyminen loppuu tyystin vuoteen 2030. Rodunjalostus ei jäänyt natsi-Saksaan vaan elää ja voi hyvin. Siitä ei vain saisi puhua. Se pitäisi vaieta yhtä kuoliaaksi kuin kaikki ne geenialtaastamme pois puhdistetut ei-toivotut. Poissa silmistä, poissa mielistä.

Vuonna 2010 Suomessa syntyi 61 371 ja abortoitiin reilut 10 200 lasta. Yli 14 prosentilla alun saaneista lapsista ei siis ollut oikeutta syntyä. Noin 9 384 (92 %) abortoitiin maamme suurimman porsaanreiän verukkeella sosiaalisista syistä. Samalla sadat lapsettomat odottivat yhä vuosia jo kestäneessä adoptiojonossa.

Takaisin artikkeliin. Ehkä räikeimpänä perusteluna tutkijat esittävät, että joskus ei-toivotun vastasyntyneen lapsen laillinen tappaminen olisi äidin kannalta parempi vaihtoehto kuin lapsen antaminen adoptioon. Adoptiota kun voi alkaa myöhemmin katua ja omaa lasta voi haluta itselle takaisin. Eihän semmoinen hätä nyt kannata.

Oman lapsen surmaamistahan ei tunnetusti kukaan kadu. Abortinjälkeisessä masennuksessakin lienee kyse vain turhasta syyllisyydestä, joka nousee jostain kulttuurimme kristillisestä menneisyydestä, jossa elämästä puhuttiin adjektiivilla pyhä. Siitä tulee vapautua voimaantumalla. Mitään anteeksiantoa ei nykyaikana tällaisissa tarvitse. Kun ei tunneta lakia, ei tarvita evankeliumiakaan.

***

Kaiken kaikkiaan vauvojen tappamisen sallimisen väläyttely kertoo kovaa kieltä siitä, missä mennään, vaikka enemmistö ihmisistä vielä kauhistelisikin tällaista ehdotusta. Olemme vieraantuneet pyhästä biologiasta, jossa ihmiselämä nähtiin suojeltavanarvoisena kaikissa tilanteissa elämän alussa, keskellä ja lopussa. Olemme tyytyneet keinotekoisiin itsetietoisuuden määritelmiin irrallaan jokaiselle alkiollekin meistä riippumatta annetusta ihmisyydestä. Olemme dualisteja, jotka irrottavat ruumiin sielusta näkemättä niitä erottamattomasti yhtenä.

Kun meillä ei enää ole Luojaa, lakkaamme itsekin olemasta luotuja. Kun ei ole Pyhää Jumalaa, ei ole myöskään pyhää elämää. Jäljelle jää pelkkää solujen ja molekyylien biologiaa sekä siitä täysin irrotettua tietoisuuden etiikkaa. Vasta jollain elinviikolla jotenkin tietoisuuteen kykenevä sikiö on ihminen, jota ei saakaan enää surmata kohtuun (ellei satu olemaan esimerkiksi yhtä lailla tietoisuuteen kykenevä Down-lapsi). Kromosomien todistusta ei tarvitse kuunnella siinäkään tapauksessa, jos mielessään vakuuttuu, että on väärässä ruumiissa. Kaikki on suhteellista sekamelskaa. Diabolos on heittänyt hajalleen viimeisetkin ihmiselämän ydinasiat.

Kristityt ovat kautta aikain pitäneet esillä sekä Jumalan että elämän pyhyyttä. Aivan kuten kaduille hylättyjä ei-toivottuja vastasyntyneitä poimittiin kristittyjen koteihin ja orpokoteihin jo varhaiskirkon aikaan, tänäkin päivänä kristityt esimerkiksi Intiassa tarkastavat säännöllisesti roskakoreja voidakseen pelastaa edes muutaman yksin kuolemaan jätetyn vauvan.

Olisiko meidän länsimaalaistenkin jo aika rukoilla syntyneiden ja syntymättömien lasten sekä elämän pyhyyden kadottaneiden elämän kantajien puolesta?