Postmoderni itkumuuri

 

Kävin katsomassa juuri sellaisen elokuvan, jonka katsomista kehtaa mainostaa Facebookissa. David Fincherin (Se7en, Fight Club) ohjaama The Social Network kertoo internetin supersuositusta Facebook-palvelusta (suom. Naamakirja) ja sen luojasta Mark Zuckerbergista (Jesse Eisenberg).

Brändielokuvaksi ei The Social Networkia voi kutsua, vaikka se ratsastaakin Facebook-ilmiön maineella. Kyseessä ei myöskään ole ’perustuu tositapahtumiin’ -elokuva, sillä tarina vetää monet totuuden mutkat viihteellisiksi suoriksi. Elokuvan Mark on kiinnostava hahmo, johon on helppo samaistua. Hän on ääliösankari; keskivertoa suurempi idiootti, jolla on kuitenkin Midaan kosketus tietoverkossa. Elokuvan peruskysymyksen voi sanoa näin: mitä se hyödyttää ihmistä vaikka hän levittäisi Facebookinsa maailman ääriin, mutta menettäisi samalla ainoat lähimmäisensä?

SRO-ARK, neliöb. 18.7.-14.8. MJa

Elokuvan alussa The Facebook on pelkkä pienelle yliopistojoukolle rajattu idea, joka kuitenkin karkaa luojansa käsistä ja muodostuu maailmanlaajuiseksi ilmiöksi, jolla on nykyään lähes 600 miljoonaa käyttäjää ympäri maailmaa. Tänään Facebook on miljardien arvoinen sähköinen ilmoitustaulu ja virtuaalinen tori, jossa voi tavata kavereita Pakilasta tai Portugalista, kertoa uudesta kampauksestaan, chattailla huomisen tentistä, pelata Mafia Warsia tai Farmvilleä, julkaista kuvan mökkireissun kalansaaliista, suositella linkkiä hassuista eläinkuvista, kutsua ystäviä valmistujaisjuhliin, tehdä testin kuka Disney-hahmoista olet, löytää hienon Jedi-kylpytakin ja liittyä Ismo Laitela -ryhmään.

Pohjimmiltaan Facebook on sosiaalinen media, jonka menestys perustuu siihen, että kaikki tuttumme ovat siellä. Se on nykyajan Forum Romanum, ilmainen luokkasormus ja postmoderni itkumuuri. Markille Facebookista tulee hänen uskontonsa, samponsa ja joutsenlaulunsa, jonka avulla hän haluaa saada kunniaa ja arvostusta, mutta onko Mark sankari ja onko mokoma sivusto enää lainkaan cool?

Facebook-kaverini ilmoitti Facebookissa Facebook-paastostaan. Ilmoitin tykkääväni. Minulla kesti pitkään luoda oma profiili Facebookiin ja sekin tapahtui puoliksi vasten tahtoani. Sittemmin minusta on tullut sivuston vakiokäyttäjä. Olen Facebook-riippuvainen, kuten monet tuhannet suomalaiskäyttäjät. Tässä on Facebookin ongelma: se on aikasyöppö, joka imaisee käyttäjät sisäänsä katsomaan lukuisista tirkistysrei’istä toisten elämiin, joihin ei kuitenkaan pääse sisälle, sillä ovet ovat lukitut.

Sadastaneljästäkymmenestäkahdeksasta Facebook-kaveristani huolimatta aikani internetissä on usein yksinäistä istumista neljän, tai paremmin sanottuna viiden seinän sisällä. En liene ainoa, jolle Facebookista tulee helposti kuutio Apulannan laulussa: ”Eivät juurikaan kosketa mitkään seinän toisen puolen sattumukset, suojaan kuutioon kaikelta, kasvan kiinni panssaroinnin sisäpintaan.” The Social Network tähdentää myös, ettei Facebook tuo onnea edes sen keksijälle vaikka se tekeekin hänestä koulun suosituimman pojan. Yhteydenpitovälineeksi takoitettu idea tunkee Markin ja hänen läheistensä väliin. Yhdessä kohtauksessa Mark katsoo yksin lasiseinän läpi kun hänen yhteistyökumppaninsa juhlivat Facebookin menestystä.

Toinen syy näyttää naamakirjalle pitkää naamaa on sen kaupallisuudessa. Elokuvan Mark ei piittaa rahasta ja aluksi hän katsoo mainosten pilaavan Facebookin imagon, mutta kuten me käyttäjät tiedämme, tätä nykyä ilmaista yhteisöpalvelua pyörittää mainostajien rahakone. Tästä haitasta puhuttiin jo maikkarin uutisissakin, missä media-analyytikko Jaron Lanier suomi Facebookin kaupallisuutta jyrkästi kuin leastadiolaissaarnaaja. Facebookin voikin nähdä heideggeriläisen tekniikan maailman ja brändikulttuurin eturintamana, missä käyttäjien valinnanmahdollisuudet saavat yhä vähemmän tilaa maailmassa, jossa mainokset työntyvät ihmisten koteihin tuiki välttämättömän internet-yhteyden kautta. Elokuvassa Mark vertaa Facebookia muotiin, joka ei tule koskaan valmiiksi. Pakkohan sitä Give Hearts -sovellusta on käyttää kun kaikki koulukaveritkin sitä käyttävät. Tällaisessa kritiikissä on vain se ongelma, että kriitikot ovat osa vastustamaansa kulttuuria halusivat he sitä tai eivät. Sain kuulla Lanierista, ystäväni Facebook-linkkauksen kautta. Facebookista löytyy monia Facebookia vastustavia ryhmiä. Googletin jos löytäisin kuuluisan globalisaatiokriitikon ja brändikultuurin vastustajan Naomi Kleinin mielipiteitä Facebook-brändistä. Löysin hänet Facebookista kertomasa maailman poliittisista epäkohdista.

Ongelma ei olekaan lopulta Facebookissa vaan sen käyttäjissä. Tämä tulee ilmi myös elokuvassa, jossa yksinkertainen anteeksipyyntö saa suuremman merkityksen kuin viestinnän tuore ja miljoonien arvoinen vallankumous. Ei Facebook ole paha, se on vain melko mitätön asia.

The Social Network on tarina tienaajapojasta, joka muuttuu mitättömästä ja kunnianhimoisesta ääliöstä, rikkaaksi kunnianhimoiseksi ääliöksi. Mark on kuitenkin myös symppishahmo, joka ei hautaa talenttejaan maahan vaan omistautuu määrätietoisesti siihen mitä osaa. The Social Network ei ole vuoden paras leffa, mutta Fincherin ja käsikirjoittaja Aaron Sorkinin tarina etenee sujuvasti, se on koskettava ja välistä hauska. Pidin erityisesti elokuvan loppukohtauksesta, jossa maailman nuorin miljardööri istuu yksin uransa huipulla läppärinsä ääressä kaveripyynnön hyväksyntää odotellen. Siinä on hieno ajankuva, jossa on ripaus samankaltaista toivoa ja päättäväisyyttä kuin kristityn rukouksessa.

Jos Facebookin ja samalla koko internetin haluaa synnillistää, täytyy status samalla muuttaa tapakristitystä gnostilaiseksi materiankieltäjämunkiksi. On kuitenkin syytä muistaa: Facebookissa me olemme, mutta emme Facebookista.

 

Kirjoittaja on Die-hard elokuvafani, joka opiskelee teologiaa Helsingin yliopistossa.