Opeta kenialaiset auttamaan kenialaisia

 

Olen yhä Keniassa. Täällä Kisumussa, Victorianjärven rannalla, on vierailulla myös eräs Raija, joka teki täkäläisissä luterilaisissa kirkoissa diakoniatyötä 80- ja 90-luvuilla. Kysyn vanhalta lähetiltä, millaista hänen työnsä oli siihen aikaan. Näin Raija kertoo:

”Kun esimieheni sanoi, etten saa itse tehdä diakoniatyötä, vaan minun pitää opettaa kenialaiset kristityt sitä tekemään, oli minulta ensin pallo hukassa. Kuinka voisin vaatia niitä antamaan omastaan, joilla ei minun mielestäni ollut juuri mitään itselläänkään? Sitten sain Herralta sanan: ’Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole.’ (2.Kor.8:12.)

Sansa kesäkeräys artikkelin alle

Kuinka voisin vaatia niitä antamaan omastaan, joilla ei minun mielestäni ollut juuri mitään itselläänkään?

Aloin kiertää pienissä savikirkoissa ja opettaa diakonian perusteita. Jokaiseen seurakuntaan valittiin kolmen henkilön diakoniakomitea, jonka tehtävänä oli etsiä yhteisönsä köyhimmät jäsenet uskontoon katsomatta. Muistan, miten eräässäkin kylässä oli sokea leski, josta kukaan ei pitänyt huolta. (Leskiä näet pidettiin saastaisina tässä heimokulttuurissa.) Diakoniatoimikunta jakoi viikonpäivät, jolloin kukin kristitty perhe kävi viemässä leskelle ruokaa. Ei se ketään liikaa rasittanut.

Lähetys ei osallistunut taloudellisesti muuhun kuin peltikaton ja naulojen kustantamiseen, jos jollekin köyhälle porukalle piti rakentaa uusi maja. Kaiken muun kenialaiset kristityt tekivät talkootyönä ja omista tarvikkeistaan. Muistan, miten olimme kerran rakentamassa savimajaa eräälle toiselle leskelle ja hänen lapsilleen. Kukaan ei halunnut ryhtyä katontekoon, koska lesken katon rakentamisen uskottiin tuottavan tekijälleen onnettomuutta. Mutta kun papit heittivät ensimmäisinä ruoholyhteet kattopuiden päälle, niin muutkin ymmärsivät, ettei kristittyjen tarvitse pelätä tuollaisia tabuja.

Aloimme järjestää Kisumuun kerjäläispäiviä, jolloin kaikki kaupungin kerjäläiset saivat tulla kirkolle syömään ja peseytymään. Useinhan kerjäläiset olivatkin liikuntavammaisia, joten heidät piti hakea paikalle autolla. Pappi oli tietenkin paikalla puhetta pitämässä. Joulujuhlan kunniaksi koko joukko sai jäädä kirkolle nukkumaan. Oli heitä varmaan toista sataa vierainamme.

Kävin usein myös kotikäynneillä diakoniaihmisten kanssa köyhien majoissa. Ensin laulettiin, rukoiltiin ja pidettiin hartaus. Oli tärkeää myös syödä ja juoda ihmisten kanssa ja nukkua heidän majoissaan. Miten heidän luottamuksensa muuten olisi voitettu? Ei siinä auttanut kirpun puremia pelätä. Sillä tavalla opin tuntemaan heimon tapoja ja ymmärsin, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat.

On ollut hienoa nähdä kirkon ottavan itselleen vastuun diakoniasta. Nyt diakonissoja koulutetaan Matongon seminaarin yhteydessä. Näinkin siis Jumalan valtakunta menee eteenpäin”, muistelee Raija Kenian työvuosiaan.