Onko todisteita?

 

Olin noin 10-vuotias, kun laskin kädestäni pelottavan kirjan ja putosin tyrmistyneenä istumaan lastenhuoneen nurkkaan.

Olin löytänyt kotini kirjahyllystä Ilkka ja Sesse Koiviston kirjan Puusta pudonnut, joka esitteli evoluutioteorian maailman eliöstön kehittymisen mallina. Tieteelliset todisteet olivat kirjoittajien mukaan niin kiistattomat, että kristittyjen lapsellinen luomiskäsitys jouti romukoppaan.

Pipliaseura Neliöb. 5.-18.12. MJa

Olin ottanut luomiskertomuksen täytenä totena, ja nyt se kaikki tehtiin tyhjäksi. Olihan todisteet, vankka tieteellinen tieto. Oliko minua siis petetty? Eikö Raamatun sana ollutkaan totta? Sinä hetkenä sydämeeni kylvettiin perusepäily, jossa luonnontiede haastoi Jumalan ilmoituksen.

Perusepäily väistyi välillä pitkiksi ajoiksi, koska elämä toi eteeni paljon todisteita Jumalan toiminnasta maailmassa. Oli ulkoisia todisteita, kuten lähetyskentillä tapahtuvat suuret herätykset ja ihmisten konkreettinen vapautuminen henkien pelosta. Oli kristittyjen sinnikäs auttamistyö, joka nosti ihmisiä köyhyydestä. Mutta tärkeämpää oli sisäinen todistus. Omatunto ohjasi minua pahanteon tunnustamiseen tai anteeksi pyytämiseen, kun oli aihetta. Jeesuksen läsnäolon tuntu lohdutti, kun jouduin kavereiden kiusaamaksi.

Uteliaana ahmin tietoa kristinuskosta, mutta myös aatteista, jotka taistelivat sitä vastaan. En ollut puolueeton, koska halusin uskoa Jumalan olemassaoloon. Maailmankaikkeus ilman Jumalan ohjaavaa kättä ja hyvää tahtoa oli lohduton ajatus. Olin tunnustava, lähetyshenkinen kristitty, joka uskoi tietojensa ja kokemuksiensa vakuuttavan muitakin. Keräsin todisteita Jumalasta, koska ne olivat oman uskoni tukipilari.

Ateismin kannattajat väittivät, että kristittyjä ohjaa voimakas tahto uskoa yliluonnolliseen, ja siksi tieteellinen tieto ei avaa heidän silmiään jumalharhalta. Mietin usein, oliko asia niin. Ehkä uskoin siksi, että halusin uskoa? Ehkä pidin jumalauskoani yllä omalla mielikuvituksellani.

Muistan hyvin hetken, jona totesin, etten uskonut Jumalan olemassaoloon. Myönsin tämän hyvin vastahakoisesti, sillä olisin tarvinnut Jumalan tuomaa turvaa ja taivastoivoa enemmän kuin koskaan. Olin 30-vuotias, odotin ensimmäistä lastani ja kaipasin suunnattomasti äitiäni, joka oli kuollut ehtimättä nähdä lastani.

Tein kaiken, mitä ateistit halveksivat saadakseni uskoni takaisin, mutta tulokset olivat päinvastaiset kuin niiden olisi ateistien mukaan pitänyt olla. Yritin rukoilla, mutta se ei herättänyt uskoa, vaan osoitti kirkkaasti sen puuttumista. Kävin kirkossa, mutta henkeni ei yhtynyt Sanan vakuutuksiin. Kävin ehtoollisella, mutta en tuntenut Kristuksen läsnäoloa. Annoin voidella itseni öljyllä, mutta se tuntui tyhjältä rituaalilta.

Luin kristittyjen todistuksia Jumalan toiminnasta ja elämää muuttavasta voimasta. Uskoin kokemukset sinänsä tosiksi, mutta niillä ei ollut minulle todistusvoimaa. Muistelin myös omia, aikanaan hyvin hätkähdyttäviä ja vuorenvarmasti tosia kokemuksiani Pyhän Hengen läsnäolosta, mutta edes ne eivät vakuuttaneet. Kristinuskon pelastushistoriaa tukevat arkeologian ja historiantutkimuksen todisteet olivat merkityksettömiä. Oma aiemmin kirjoittamani hartauskirjoitus kumisi onttouttaan.

Mikään hartaudenharjoitus tai todistelu ei siis tuonut uskoani takaisin, vaikka olin mahdollisimman altista maaperää, erittäin halukas uskomaan. Ateistit olisivat olleet kummissaan.

Nyt olen 45-vuotias ja teen työtä seurakunnassa. En epäile kutsumustani vähääkään. Monien vaiheiden jälkeen olen saanut uskon Jumalaan, mutta aivan toisin kuin luulin. En synnyttänyt sitä itse. Se ei nojaa mihinkään ulkoiseen todisteeseen. Se annetaan kuin jokapäiväinen leipä eikä useinkaan sellaisena kuin pyydän, vaan yllättävänä, uutena, ihmetyttävänä. En pysty pitämään siitä väkisin kiinni, koska Henkeni ei ole minun, vaan Luojani.

Minut on kutsuttu ensin kesänä pitämään uskonnottomien humanistien tapahtumassa kristityn puheenvuoro. Nämä ateistit ovat mukavia, vilpittömiä ihmisiä ja heidän ajattelunsa hyvin tutun tuntuista. He tunnustavat tosiasiana, ettei heillä ole uskoa Jumalaan.

Tunnustukselliset ateistit ovat erinomainen maaperä Jumalan eläväksi tekevälle toiminnalle, sillä sinä päivänä, kun Rakkaus vuodatetaan heidän ylleen, he tietävät, ettei se ole lähtöisin heistä itsestään.

Lue myös:

Outo parantaja

”Evankeliointi pelottaa”