Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaAattoaamuna heräsin kuudelta. Join kahvia tatamihuoneessa, joulukuusen loisteessa, ja kuuntelin kasetilta aattoaamun hartauden (monettako kertaa sen saman?). Seitsemään mennessä oli aamu valjennut paperi-ikkunoiden takana. Puolilta päivin julisti Suomen Turku joulurauhan alkaneeksi Japaniinkin – kasetin välityksellä tietysti.
Omassa seurakunnassani ei ollut mitään ohjelmaa aattona, joten olin aikonut mennä neljäksi Koben norjalaisen merimieskirkon aattohartauteen. Mutta kuinka ollakaan, pikatiellä oli 14 kilometrin pituinen ruuhka. Tajusin, etten ehtisi ajoissa kirkkoon, joten päätin suunnistaa suoraan raamattukoululle. Sikäläinen norjalainen perhe oli näet kutsunut minut luokseen aattoiltaa viettämään. Raamattukoululle saapuessani kello oli kuitenkin vasta vähän yli viisi, ja väki yhä merimieskirkolla. Minulla ei ollut mitään paikkaa, minne mennä.
Silloin sain loistoidean: lähden vuorelle raamattukoulun taakse. Ehtisin kulkea 20 minuuttia vuorta ylös ja sitten taas alas, ennen kuin norjalaiset palaisivat kotiinsa. Oli hyytävän kylmä ja kirkas illansuu. En ollut kiipeilyvarusteissa, vaan juhlamekossa, puolitakissa, punainen villapanta korvilla ja samanvärinen kaulaliina kaulassa – kuin tonttutyttö ikään.
Mistähän johtuu, etten ole saanut tuntea koskaan Suomessa sellaista jouluiloa, kuin tunsin sinä jouluaattona japanilaisella vuorenrinteellä?
Tutulla vuoripolulla ei ollut yhtään elävää sielua. Kuulin vain omat askeleni joen kohinaa vasten. Linnutkin vaikenivat ja tuuli, joka oli tuivertanut ankarasti koko päivän. Vuori oli lehdetön, harmaa. Vain yksi ainoa momiji-vaahtera loisti enää punaisten tähtiensä valoa. Hämärä laskeutui hitaasti vuoren ja metsän ylle. Polun varrelle syttyivät katulyhdyt, ja vuoren laelle syttyi kirkkaista kirkkain iltatähti. ”Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo, sinne Suomeeni kaukaisehen”, hyräilin hiljaa.
Alas tullessani näin, että valot olivat syttyneet myös Koben miljoonakaupunkiin, meren ja vuorten väliin. Edessäni levittäytyi tuhansien lamppujen täplittämä taikamatto. Tuota lähetyskenttää katsellessani sydämeeni syttyi aivan ihmeellinen jouluilo. ”Herra Jeesus, nyt on jouluaattoilta. Tämä kansa vaeltaa pimeydessä tietämättä, että sillekin loistaa suuri kirkkaus. Kiitos, että olet lähettänyt minut juuri tänne, juuri tämän kansan pariin, juuri tähän kaupunkiin, valosi todistajaksi!” Tällainen kiitos nousi sinä jouluaattona sydämestäni Jeesuksen puoleen.
Mistähän johtuu, etten ole saanut tuntea koskaan Suomessa sellaista jouluiloa, kuin tunsin sinä jouluaattona japanilaisella vuorenrinteellä?
