Tulenkantajat Siperiassa

Pastori Kai Lappalaisen pihassa on monta autoa. Tallissa nukkuu kesähelmi, sininen kupla. Kai on autofanaatikko ja tekee mekaanikon hommat mielellään. Autotallissa on nyrkkipaja, jossa on tarvittavat työkalut. 

Mutta nyt on suruaika. Kai on juuri saattanut äitinsä taivaan kotiin. Hautajaisjärjestelyt ovat käynnissä. Istumme Kain ja Mirvan kanssa keittiön pöydän ääressä ja katsomme ulos orastavaan kevääseen. 

– Se oli rankka kuolema, mutta joskus vielä kohdataan, Kai pohtii vähän normaalia hiljaisemmalla äänellä. 
– Toimitan itse hautaansiunaamisen. Äidin kuolinvuoteella tuli sellainen olo, että on minun tehtäväni hoitaa tämä loppuun asti.

Lappalaisten neljästä lapsesta kaksi on jo muuttanut pois kotoa ja kolmas on muuttamassa. Muuttokuormaa on pinottu olohuoneeseen. Kissa maukuu jossain. 

– Onko sinullakin sananen sanottavana? Kai kysyy siltä. 

Kysyn Kailta ja Mirvalta, missä he ovat tavannet toisensa. Kai oli silloin Helsingin Kansanlähetyksen mukana järjestämässä tapahtumaa, jossa 20-vuotias Mirva oli vapaaehtoisena siivoojana. 
Oliko se rakkautta ensi silmäyksellä? 

– Ei! sanoo Mirva. 

– Sulta ei ollut, Kai jatkaa. 

Hyvä diili

Ennen seurustelun aloittamista Kai ja Mirva selvittivät toistensa ajatukset lähetystyöstä. Molemmilla oli kutsumus kentälle. Diili vaikutti hyvältä. Kaksi vuotta tapaamisesta pari meni naimisiin. 

Minkälainen se lähetyskutsu sitten oli? 

– Jonnekin lämpimään, Kai Sanoo ja Mirva nauraa. 

Molemmat nauravat. 

– Ja sitten päädyimme Siperiaan, Kai sanoo. 

Avioiduttuaan vuonna 2000 Mirva ja Kai asettuivat Helsingin Haagaan. Mirva opiskeli suuhygienistiksi ja Kai toimi Helsingin Kansanlähetyksen nuorisosihteerinä. 

Lähetyskurssille he menivät vuonna 2003. Koko kurssin oli määrä lähteä Japaniin, mutta Lappalaiset saivat lopulta kutsun Siperiaan, Inkerin kirkon palvelukseen. 

– Sitten Mirva tuli raskaaksi, Kai kertoo. 

– Aina kun meidät siunattiin Kansanlähetyspäivillä lähetystyöhön, huomattiin että olen raskaana, Mirva jatkaa. 

Periaatteessa raskaanakin olisi voinut lähteä. Synnytyksen suhteen olisi kuitenkin voinut tulla ongelmia. 

– Eräät lähettiystävämme olisivat halunneet synnyttää Siperiassa, mutta viranomaiset eivät tähän suostuneet. Luultavasti mekin olisimme joutuneet synnyttämään Suomessa, Mirva kertoo. 

Kun Lappalaiset sitten lopulta lähtivät, heillä oli kolme lasta, joista vanhin oli kolmevuotias ja nuorin neljän kuukauden ikäinen. Kohde oli Länsi-Siperian Omsk, mutta ensin Lappalaiset ajoivat Pietarin Kelttoon, jossa muuttokuorma oli määrä lastata junaan. Perhe lentäisi Omskiin. 

Venäjällä oli tuolloin, vuonna 2006, valtavat metsäpalot. 

– Kun pääsimme rajan yli, oli pimeä ja koko Karjala paloi, Mirva muistaa. 

– Metsä paloi kummallakin puolella tietä. Hirveä kuumuus tuli sisään, ei riittänyt edes ilmastointi, Kai jatkaa. 

Savunhajuisessa autossa perhe kuunteli Juha Tapion tulkintaa Pekka Simojoen laulusta Muutoksen aika.

Älä pelkää, kun joku muuttuu, matkaan jo lähde, tässä on tie.

Hiukset putoavat

Kun muuttokuormaa lastattiin junaan, Kai törmäsi ensimmäisen kerran venäläiseen korruptioon. 

– Miliisipäällikkö sanoi, että 3000 dollaria tai kaikki tavaranne häviävät. Meillä oli 300 euroa lompakossa ja se kaikki meni, Kai kertoo. 

Omskiin päästyään Lappalaisilla ei ollut vielä asuntoa tiedossa. Se piti itse etsiä. Homma oli sen verran stressaava, että hiukset tippuivat Kain päästä. 

– Elokuussa muutettiin, ja joskus ennen joulua ajoin sun loputkin hiukset pois, Mirva sanoo. 

– Elämäni rankin muutto, Kai jatkaa. 

Asuntovaihtoehtoja ilmeni aluksi kaksi.

– Samalla rahalla olisi saanut hirveän läävän tai sitten kerrostalohuoneiston, joka käsitti kaksi kokonaista kerrosta spa-osastoineen ja biljardisaleineen. Sen vuokraajalle jouduimme sanomaan, että luterilaisen kirkon pastori ei voi asua näin. Löysimme sitten kivan kämpän, mutta säätöä se oli. 

Lappalaisilla oli se etu, että Kai oli käynyt venäläisen koulun ja osasi kielen. Toinen etu oli se, että Kai oli pappi. Molemmista oli apua, kun perheen astianpesukone meni rikki. 

– Liikkeessä, josta kone oli ostettu, he eivät suostuneet korjaamaan tai vaihtamaan sitä, Mirva kertoo. 

Kai oli eri mieltä. 

Hän seisoi kaftaani päällä kodinkoneliikkeessä koko päivän. 

– Myymäläpäällikkö tuli illalla vihaisena luokseni ja sanoi, että jos olisit kuka tahansa muu, en tekisi tätä. Hän antoi rahat takaisin. Kaikkea siellä joutui opettelemaan. Yksi niistä asioista oli kohtelias riitely, Kai kertoo. 

– Venäjällä riitely ei ole henkilökohtaista. Asiat vain hoidetaan niin, Mirva lisää.

Pakko palata Suomeen

Omskissa Lappalaiset saivat vastuulleen seurakunnan nuorisotyön. 

– Pidin lisäksi paikallisen pastorin kanssa jumalanpalveluksia alueen kylissä, Kai kertoo. 

– Minulla meni ensimmäiset kaksi vuotta venäjän kielen opiskeluun. Kun seurakunnan tilat menivät remonttiin, nuorten toiminta siirtyi meille kotiin. Pystyin näin olemaan siinä enemmän mukana kuin muuten olisi ollut mahdollista, Mirva jatkaa.

Elämä Siperiassa vaati totuttelua. Esimerkiksi lapset eivät saaneet tulla mukaan kauppaan. 

– Lähikaupassa he kyllä tottuivat meihin ja päästivät lapsetkin sisään, Mirva kertoo. 

Sanoin kapteenin nimen ja sain heti leimat paperiin.

Lasten kanssa piti muutenkin olla tarkkana. 

– Omskissa kaapattiin lapsia ja heitä käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Ja meillä oli kolme. Meidän piti koko ajan nähdä heidät, Mirva kertoo. 

Lapset kuitenkin pysyivät turvassa ja arki rullasi. 

– Tein Inkerin kirkolle uudet nettisivut. Sanansaattajien Ilkka Kastepohjan kanssa aloimme kouluttaa Inkerin kirkon työntekijöitä verkkoviestinnässä, Kai kertoo. 

Samalla Inkerin kirkko koulutti Keltossa nuorisotyöntekijöitä Omskin seurakuntaan, ja he jatkoivat Lappalaisten aloittamaa työtä. 

– Piispa kutsui meidät Pietariin. Mirvan piti aloittaa siellä pyhäkoulutyön koordinointi, Kai kertoo. 

Kain oli määrä vastata Pietarissa nuorisotyöntekijöiden koulutuksesta, digiviestinnän kehitystyön ohessa. Lappalaiset eivät kuitenkaan ehtineet edes purkaa muuttokuormaa, kun lakimuutos pakotti heidät takaisin Suomeen. 

– Olimme olleet Venäjällä vuosiviisumilla, mutta nyt uskonnollista työtä ei enää saanut tehdä sillä, vaan piti olla työlupa, Kai kertoo.

Inkerin kirkosta vakuutettiin, että asia hoituu Lappalaisten kesäloman aikana. Niinpä perheellä oli Suomessa mukanaan vain kaksi matkalaukullista kesävaatteita. 

– Kävi kuitenkin ilmi, että emme pääse takaisin. Ja kaikki tavaramme olivat Puškinin kirkon kellarissa varastossa, Mirva kertoo. 

– Olimme monta kuukautta Suomessa pelkillä kesävaatteilla ja alkoi tulla jo kylmä. Se oli ihmeellinen huolenpidon aika. Kaikki järjestyi, lapset saivat syysvaatteet pyytämättä. Meiltä ei puuttunut mitään. 

Kapteenin nimi

Kai sai kertaviisumin, jonka turvin hän haki perheen tavarat Suomeen. Rajalla hänet yritettiin laittaa peräkärrynsä kanssa rekkajonoon, jossa olisi pitänyt jonottaa kolme vuorokautta. 

Siperia oli kuitenkin opettanut, ja Kai ymmärsi vaatia oikeuksiaan. Johtaja oli sattumoisin Omskista itsekin ja tenttasi Kailta paikallisen jääkiekkojoukkueen kapteenin nimeä. 

– Se olikin ainoa ajanviete siellä, käydä katsomassa KHL-matseja. Sanoin kapteenin nimen ja sain heti leimat paperiin.

Suomessa Lappalaiset olivat vain puoli vuotta, kunnes lähetyskenttä kutsui jälleen. Tässä vaiheessa perheeseen oli syntynyt neljäs lapsi. 

– Muutimme Viron Narvaan, niin lähelle Venäjää kuin pääsi.

Kai teki siellä viestintähommia, kuten myös Inkerin kirkossa Venäjän puolella. Hän teki myös TV7:lle ohjelmasarjaa ja koulutti Viron kirkon työntekijöitä. Mirva teki pyhäkoulutyötä, joka lähti kovaan kasvuun. 

– Siellä oli vaikeista taustoista pääasiassa venäjänkielisiä lapsia, Kai kertoo. 

Lapsilla oli uskomattomia elämäntilanteita. Esimerkiksi 8-vuotiaan lapsen molemmat vanhemmat saattoivat olla ulkomailla töissä, ja lapsi asui viikot yksin. 

– Joidenkin kohdalla kävi niin, että vanhemmat löysivät uuden elämän ulkomailta ja saattoi tulla uusi perhe. Se yksinäinen lapsi sitten unohtui. 

– Kukaan ei enää tullutkaan, Mirva toteaa. 

Osittain näistä syistä seurakunnan lapsityö lähti nousuun. 

– Narvassa oli pitkään niin, ettei ollut lapsia seurakunnassa ja yhtäkkiä heitä tuli. Meillä oli heitä todella paljon. Siellä oli lapsiherätys, Mirva kertoo.

Rikollisliiga narahtaa

Herätystä seurasi kuitenkin tragedia. 

Seurakuntaan oli soluttautunut pedofiili, joka kuului laajempaan pedofiilirinkiin.  

– Huonosti kävi, Mirva toteaa. 

– Paikalliset eivät uskaltaneet tehdä rikosilmoitusta, joten meidän piti tehdä. Liiga narautettiin, mutta ei huipulle asti. Samoihin aikoihin erään perheen narkkari-isä tuli meille kotiin uhkailemaan Mirvaa ja lapset olivat siinä paikalla. Yhdelle lapsistamme jäi siitä vaikeat traumat pitkäksi aikaa, Kai selostaa. 

Rikosilmoituksen tekeminen oli vaarallista. 

– Narvan kaupungin sosiaalityön johtaja sanoi, että piirit ovat niin pienet, että teidän kannattaa oman turvallisuutenne takia muuttaa pois.

Lappalaiset eivät kuitenkaan voineet noin vain lähteä. 

Rikosilmoituksen tekeminen oli vaarallista. 

– Halusimme varmistaa, että pyhäkouluun tulleilla lapsilla on paikka, mihin mennä oppimaan Jeesuksesta. Rukoilimme joka päivä, että Jumala ottaisi meiltä merkiksi Narvan asuntomme pois. Puolen vuoden rukouksen jälkeen kaikille lapsille oli järjestetty mahdollisuus seurakuntayhteyteen, ja vuokraisäntä tuli kertomaan laittaneensa talon myyntiin. Silloin muutimme. 

– Ihme kyllä, saimme olla koko tuon puoli vuotta suojassa vaaroilta. 

Naapurissa nimittäin asui Igor, entinen erikoisjoukkojen sotilas.

– Hän piti talon edustalla vahtia aina, kun tarvitsi.  

Perhe suuntasi Viimsiin, joka on ”Viron Kauniainen”. 

– Täysin eri maailma kuin Narva. Ensimmäisenä päivänä parkkeerasin Ferrarin ja Maseratin väliin. On se vähän eri meininki kuin Narvan Lada ja Passat. 

Mirva aloitti pyhäkoulutyön. Pyhäkoulusta kasvoi Viron kirkon nykyisiä vaikuttajia. Kai keskittyi Viron kirkon mediatyöhön. 

Seurakuntaa perustamaan

Lappalaiset olivat aiemmin kuulleet, että Lasnamäellä, joka on Tallinnan suurin kaupunginosa, ei ole ollenkaan seurakuntaa. 

– Ajattelimme, että jonkun pitäisi tehdä asialle jotain.

– Sitten meihin otettiin yhteyttä arkkipiispan kansliasta. Tapasimme seurakunnan perustamista pyytäneet Ruut ja Margus Sardiksen, ja yhdessä heidän kanssaan aloitettiin työt. 

Suomesta saatiin Espoon Olarin seurakunta hankkeeseen mukaan. 

– Aloitimme säännölliset jumalanpalvelukset 2014. Viime jouluna Lasnamäen Pyhän Markuksen seurakunnasta tuli Viron kirkon virallinen seurakunta, Kai kertoo. 

Vuodesta 2019 Kai on ollut Suomen Raamattuopiston palveluksessa viestintäjohtajana. Mirva työskentelee Vantaan ja Keravan terveydenhuollossa johtamisen erityisasiantuntijana. Samalla hän viimeistelee teologian maisterin tutkintoaan. 

Lähetysvuosistaan Lappalaiset sanovat, että ”kannatti lähteä”. 

– Meistä lähetystyön idea on, että vahvistetaan paikallisia kristittyjä ja annetaan heille eväät tehdä työtä itse. 

– Ja sitten väistytään itse, Kai kuvailee.

Tulevaisuudessa Lappalaisia kiinnostaisi vielä lähteä kansainvälisiin töihin. 

– Nuorin lapsistamme täyttää tänä vuonna 18. Olemme sen aikaa ainakin Suomessa, että hän ehtii lähteä kotoa. Kutkuttelisi kyllä lähteä johonkin. 

Esimerkiksi Ukrainaan, jossa Kai on käynyt sodan aikana 17 kertaa avustusreissuilla. 

– Meillä on edelleen kutsumus Jumalan valtakunnan työhön. 

*

Artikkeli on julkaistu Elämä-lehdessä 4/2026.