Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

 

Joskus kun olemme koolla vain naisten kesken, huomaamme alkavamme pohtia, millaista olisi elää pelkäämättä koko ajan jotakin. Millaista olisi elämä, jossa ei olisi pelkoa? Kuinka haluaisimmekaan pystyä elämään niin! Ja samaan aikaan meistä tuntuu, että emme pysty edes kuvittelemaan sellaista elämää.  Se on kuin unelma, josta emme saa otetta. Kuin silta, jolle emme uskalla astua, koska pelkäämme, että se romahtaa jalkojemme alla.  Olemme tottuneita ja alistuneita elämään elämäämme tietoisina siitä, että pelkäämme koko ajan, vaikka emme aina edes tiedä mitä. Niinpä keskustelumme elämästä ilman pelkoa päättyvät yleensä kaihoisiin huokauksiin, ja alamme puhua jostakin muusta.

Mutta jos olisimme valmiita jatkamaan keskustelua ja käymään määrätietoisemmin käsiksi pelkoomme, voisimme kysyä itseltämme kysymyksen: Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Tiedän ihmisiä, jotka pitävät tätä kysymystä kikkailuna, jolla kaikenkarvaiset elämäntapavalmentajat ja konsultit rahastavat hyväuskoisia ihmisiä. Mutta tämä kysymys voi myös käynnistää meissä vaiheen, jossa alamme tutustua itseemme, mahdollisuuksiimme ja rajoihimme. Sisällämme on alkanut itää jotakin uutta, jolle emme kuitenkaan uskalla antaa tilaa kasvaa. Meitä voi silloin auttaa, jos toinen ihminen kulkee rinnallamme ja auttaa meitä katsomaan itseämme ja omaa tilannettamme uusista näkökulmista. Hän voi ohjata meidät mukavuusvyöhykkeemme pelottavalle reunalle, kurkistelemaan sen yli ja kysymään itseltämme myös tuon kohti käyvän kysymyksen: Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Viime aikoina tuo kysymys on putkahtanut eteeni milloin mistäkin, eikä se tunnu jättävän minua rauhaan. Se tuntui väreilevän myös Raamattuni lehdillä tutussa kertomuksessa kolmesta palvelijasta, joiden hoitoon isäntä uskoi omaisuutensa siksi aikaa kun hän itse muutti asumaan toiseen maahan (Matt. 25: 14–30). Isännän poissa ollessa palvelijoiden oli tarkoitus laittaa varat poikimaan ja hankkia niillä isännälleen lisää varallisuutta.

Takaisin palattuaan isäntä kutsuu palvelijansa kertomaan, miten he ovat tehtävässä onnistuneet. Kaksi ensimmäistä olivat ryhtyneet heti toimeen ja hankkineet voittoa isännälleen. Kun sitten tulee kolmannen palvelijan vuoro, hän ojentaa isännän käteen ryppyisen, multatahraisen kangasmytyn, ja sanoo: ”Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.”

”Minä pelkäsin.” Siis hänkin.

Isäntä ei ilahdu saadessaan omansa takaisin.  Hän on osoittanut suurta luottamusta kaikkiin kolmeen palvelijaansa uskomalla omaisuuttaan heidän käyttöönsä. Hän on uskonut heidän mahdollisuuksiinsa kartuttaa omaisuuttaan.  Ja koska hän tuntee palvelijansa hyvin, hän on antanut heille kullekin resursseja käytettäväksi heidän kykyjensä mukaan. Hän ei ole odottanut liikoja eikä vaatinut mahdottomia. Hän on halunnut antaa jokaiselle mahdollisuuden käyttää lahjojaan ja vahvuuksiaan ja laittaa luovuutensa hyrräämään. Eikä kyse ole vain isännän omaisuuden kasvattamisesta vaan heidän yhteisen hyvänsä lisääntymisestä. Ponnistusten päätteeksi on tiedossa juhlat, jossa palvelijat pääsevät iloitsemaan ja juhlimaan yhdessä isännän kanssa. Ei siis ihme, että isäntä on pettynyt kolmannen palvelijan selityksen kuultuaan. ”Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan.”

Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Jos uskallamme tosissamme pysähtyä tämän kysymyksen äärelle, se voi viedä meidät katsomaan silmästä silmään asioita, joita olemme yrittäneet piilottaa itseltämmekin. Kun kaivamme syvälle sisimpäämme, ennen pitkää osumme siihen, mitä me pelkäämme. Silloin kysymyksemme muuttuu. Emme enää kysy itseltämme, mitä tekisin, jos en pelkäisi, vaan kohtaamme uuden kysymyksen: Mitä minä pelkään? Mikä on se sisälläni oleva ajatus tai uskomus, joka jatkuvasti erittää myrkkyä nimeltä pelko, joka lopulta halvaannuttaa minut?

Mitä tuo onneton kolmas palvelija sitten pelkäsi? Mikä sai hänet kaivamaan käyttöönsä annetut talentit maahan? Monet raamatunkäännökset toteavat vain lyhyesti, että hän pelkäsi. Mutta Eugene Peterson on Message-käännöksessään tulkinnut palvelijan vastausta isännälleen tähän tapaan: Herra, minä tiedän, että sinulle kelpaa vain paras etkä sinä hyväksy huolimattomasti tehtyä työtä etkä katso virheitä läpi sormiesi. Minä pelkäsin, että tuottaisin sinulle pettymyksen.  Niinpä minä etsin hyvän kätköpaikan, jossa rahasi säilyisivät tallella viimeistä senttiä myöten.

Minä pelkäsin, että tuottaisin sinulle pettymyksen. Sieltähän se löytyi. Tuo pelon aihe, joka halvaannuttaa myös niin monet meistä: pelko siitä, että tuotamme pettymyksen. Toisille. Itsellemme. Jumalalle. Epäonnistumisen pelko. Kasvojen menettämisen pelko. Pelko, jota emme uskalla tunnistaa ja tunnustaa vaan jonka mieluummin kaivamme syvälle maahan. Ja samalla piilotamme ja hautaamme myös ison osan itsestämme.

Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Kunpa kolmannella palvelijalla olisi ollut joku, joka olisi kysynyt häneltä tämän kysymyksen, kulkenut hänen rinnallaan ja johtanut hänet prosessiin, jossa hän olisi voinut saada rohkeuden tunnistaa pelkonsa ja kenties jonakin päivänä astua pelon rajan yli. Rohkeuden laittaa jalkansa sillalle ja huomata, että se ei romahdakaan vaan kestää askelten alla. Rohkeuden mennä eteenpäin, vaikka pelkäisi ihan yhtä paljon kuin ennenkin, ja huomata niin tehdessään, että oikea kysymys ei ehkä olekaan ”Mitä tekisin, jos en pelkäisi?”, vaan ”Kuinka kauan annan pelkoni estää minua elämästä?”

Ehkä hän silloin olisi voinut vähitellen tulla esiin piilostaan, tulla näkyväksi ja kuuluvaksi, eläväksi ja toimivaksi. Ja astua lopulta sisään ”Herransa ilojuhlaan”, rikkaaseen elämään, iloon ja vapauteen, yhdessä toisten kanssa.

Mitä sinä tekisit, jos et pelkäisi?