Kirjoittanut
Eräs ihminen esitti minulle äskettäin kysymyksen, joka jäi pyörimään mieleeni: missä kirkko loppuu ja Jumala alkaa?
Kuihtuvan kansankirkkomme raunioilla seistessä kysymys on varsin relevantti. Vielä relevantimpi se on kansankirkosta pakenevien juoksua seuratessa. Heittävätkö haavojaan nuolevat ihmiset kirkon mukana pois koko Jumalan, vai onko mahdollista, että Jumala on suurempi kuin tyhjyyttään ammottava kirkkosali, suurempi kuin pappien, raamatunopettajien ja kirkolliskokouksen kilpailu siitä, kuka omistaa suurimman totuuden?
Itselleni Jumala on jotain paljon enemmän kuin yksittäinen messu tai nimi kirkonkirjoissa. Jotain suurempaa kuin väittely naispappeudesta tai sukupuolivähemmistöjen oikeuksista. Jumala ei ole itseni ulkopuolella oleva suoritus, tai kiihkeän väittelyn ja toisen ihmisen murtamisen vaativa taidonnäyte, vaan yhteys ja rakkaus, joka on läsnä oman elämäni pienimmissäkin hetkissä.
Voiko olla niin, että Jumala alkaakin juuri siitä, mihin kirkko loppuu? Että Jumalan mahdollisuudet aukenevat vasta siinä, missä ihmiset eivät pyri enää rajoittamaan ja ohjaamaan niitä? Kohdassa, jossa kiivainkin oman pyrstönsä kiillottaja ymmärtää ja myöntää, ettei hän lopulta tiedä tai tunne kuin murto-osan siitä Pyhyydestä, joka on puhaltanut henkiin tämän kaiken ympärillämme?
Minulle Jumala on mysteeri, jonka toimintaa en edes kuvittele pystyväni määrittelemään tai kontrolloimaan. Jumala on sanoja vailla olevan poikani riemu, terapia-asiakkaani kyynel, mieheni kosketus, ohikulkijan hymy. Jumala on pienen tuntemattoman tytön rukous, joka piti minut hengissä ratsastusonnettomuudessa, Jumala ovat ihmiset, jotka keräsivät meille rahaa hometalo helvetissämme. Jumala ovat ystävät, jotka tietävät sen, mikä muilta on piilossa.
Jumalan toiminta ei rajoitu kirkkomme seinien sisään, eikä vähenevään jäsenmäärään. Eikä se taatusti ole kiinni niistä päätöksistä, joita noiden seinien sisällä tehdään. Jumala löytää omat reittinsä ja tapansa toimia.
Pyrkimys tavoittaa yksi ainoa totuus tai yksi ainoa näkökulma Jumalasta on Jumalan äärettömyyden kieltämistä. Ainoa asia, mitä ihminen lopulta tarvitsee, on levossa eläminen sen epätietoisuuden edessä, jonka vajavainen ymmärryksemme Jumalasta meille tuottaa.
Viisaan tyttäreni runoa lainaten:
“En kuule häntä, minä tunnen hänet.
Hänen korvin kuultava äänensä ei tavoita aistejani,
läheisyytemme on inhimillistä enemmän.
Hän puhuu minulle jumalallisesti tavalla,
joka on kummallekin luonnollisin.
Häntä ei häiritse ihmisen rajallisuus.
Minä tiedän ja tunnet hänet käsinkosketeltavammin,
kuin aaltoliikkeen ja värisevät molekyylit.
Minulle hän on eri värisinä tuulenpuuskina sisälläni,
puristavina tunteina rakkautta tai ajatuksessa,
joka on kirkas kuin tähtitaivas,
niin lumoava että silmäni sokeutuisivat.
Ehkä hänelle on siksi luonnollisempaa näyttää asioita hengelleni kuin silmilleni.
Se ymmärtää mahdottoman ja käsittää hänen läsnäolonsa.
Tunnistan hänet tuntemattoman lohdullisessa olemuksessa,
kyynelissä,
tunnen hänen läsnäolonsa painona sydämeni yllä.
Ymmärrämme toisiamme ääneti.
Läheisyytemme yltää yli sen,
mitä sanojen annetaan kuvailla.
Ymmärrän hänet,
kun jokin liikahtaa sisälläni:
ymmärrän paremmin,
kuin jos korvin kuulisin.”
(Regia Rendic, Yli)
