Kirjoittanut
Titta Hämäläinen toimii lähetystyöntekijänä eteläisessä naapurissamme Virossa. Maailman maallistuneimman maan mainetta kantavassa Virossa järjestäytynyt uskonnollisuus on monelle vierasta. Silti hengellisyys on läsnä yllättävissäkin asioissa. Elämää ja ilmiöitä Virossa Titta tarkastelee savolaisen, diakonin ja nuorten kanssa työskentelevän ihmisen silmin.Vaikka Pori Jazzin toimitusjohtajan valintaan liittyvästä sekoilusta on kirjoitettu jo paljon, en voi olla kirjoittamatta vielä vähän lisää. Olen miettinyt ja miettinyt, mitä oikein tapahtui, enkä ole ymmärtänyt sitä vieläkään. Vaikuttaa siltä, että Stockmannin tiernapoikatapaus ja Herra Heinämäen intiaanipäälliköstä syntynyt meteli on saanut arvoisensa jatkon kohujen absurdissa ketjussa. Ja nyt, selvennyksen vuoksi sanottakoon, että en ota kantaa kenenkään ihonväriin, seksuaaliseen identiteettiin enkä alkuperäiskansoihin, vaan tapaan, jolla näitä kohuja synnytetään.
Suosittu virolainen näyttelijä Märt Avandi sanoi hiljattain eräässä haastattelussa, että nykyään on suositumpaa tuomita kuin yrittää ymmärtää. ”Periaate, että yritä aina ensin ymmärtää ennen kuin tuomitset, on katoamassa. Tuomitseminen on niin helppoa.” Sanojen ja tekojen taustaa ei haluta tietää eikä ymmärtää. Niistä ei olla edes kiinnostuneita. Täsmälleen samanlainen tapa tuntuu olevan vallalla Suomessa. Tähän liittyy myös omituinen loukkaantumiskulttuuri, joka valtaa hiljalleen alaa. Se, joka ensimmäisenä ehtii loukkaantua, on vahvimmilla.
Loukkaantumisesta kerrotaan heti kaikille – välittämättä siitä oliko siihen ylipäätäänkään aihetta – ja nimenomaan sosiaalisessa mediassa.
Loukkaantumisen olennainen osa on tahallaan väärin ymmärtämisen kulttuuri. Tartutaan yhteen sanaan tai puolikkaaseen lauseeseen, ymmärretään se niin kuin itse halutaan ja sitten loukkaannutaan. Loukkaantumisesta kerrotaan heti kaikille – välittämättä siitä oliko siihen ylipäätäänkään aihetta – ja nimenomaan sosiaalisessa mediassa. Siellä, kasvottomassa foorumissa on helppo ilmaista itseään oikein värikkäästi. Ja kun kerran on jo loukkaannuttu, ei tarvitse enää välittää siitä loukkaako oma tunteenpurkaus toisia. Näitä nähtiin paljon myös Pori Jazzin ympärillä.
Aki Ruotsalan ympärille syntynyt meteli lähti liikkeelle Altti Papinsaaren Satakunnan Kansassa julkaistusta kolumnista, jossa hienovaraisesti mutta määrätietoisesti annettiin ymmärtää, että uuden toimitusjohtajan kristillinen vakaumus ohjaa nyt myös Pori Jazzin toimintaa monella tavalla. Lisäksi kolumni sisälsi asiavirheitä antaessaan ymmärtää, että toimitusjohtaja valitsee tapahtuman esiintyjät sekä yhdistellessään asioita mielivaltaisesti ja oman tulkinnan mukaan, kuten että Pori Jazzin ei tarvitse enää olla huolissaan säästä, koska Jeesus on uuden toimitusjohtajan paras kaveri, tai että ammoinen ”Älä alistu” -kampanja oli suunnattu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan. Näitä tulkintoja asianosaiset eivät takuulla vahvistaisi. Mutta koska me tartumme heti syöttiin ja nielemme kaiken täysin kritiikittömästi, tunteet leimahtavat. Loistava esimerkki tästä on Baba Lybeckin twitterissa julkaisema kommentti: ”Vai onko sinulla kenties ajatus muuttaa kunniakas ja arvokas jazztapahtuma äärikonservatiiviseksi kristilliseksi herätyskokoukseksi?” (Juuri näin. Tätähän me kristityt teemme: muutamme kaikki paikat, joissa työskentelemme, kristillisiksi herätyskokouksiksi. Kaupat, koulut, yritykset, konsertit, kesäteatterit, jäätelökioskit…kumma kyllä että yksikään ei ole vielä sellaiseksi muuttunut, vaikka uskallan väittää että enemmistössä suomalaisista työpaikoista on vähintään yksi kristitty.) Myös Satakunnan Kansa tarttui syöttiin – ja loppu onkin jo surullista historiaa.
Vaikka moniarvoisuuden puolesta liputetaan, emme silti aidosti osaa antaa toisten olla erilaisia.
Olen miettinyt, mistä tämä kertoo. Mistä johtuu se, että emme halua ymmärtää toisiamme ja rakentaa siltoja, vaan pyrimme pikemminkin polttamaan niitä? Minusta varsinkin tänä vuonna, sata vuotta sisällissodan jälkeen, pitäisi tähän asiaan kiinnittää erityisen paljon huomiota. On totta, että tänä päivänä suomalainen yhteiskunta on melkoisen heterogeeninen. Samassa maassa voivat ihmiset elää aivan erilaisissa todellisuuksissa. Emme enää tunne toistemme taustoja, elämänpiiriä, arvomaailmaa ja uskomuksia. Moni sanoo, että heterogeenisyys ja moniarvoisuus on hyvä asia. Varmasti monella tavalla onkin. Mutta sen kanssa on myös osattava elää, ja me emme sitä vielä osaa. Vaikka moniarvoisuuden puolesta liputetaan, emme silti aidosti osaa antaa toisten olla erilaisia. Meissä on edelleen valtava määrä piilovihaa ja pelkoa siitä, että erilaisuus tarkoittaa jollakin tavalla huonommuutta.
Viime päivinä mielessäni on pyörinyt usein Pilatuksen lause, kun juutalaiset ylipapit vaativat häntä muuttamaan Jeesuksen ristiin merkityn tuomion sanoitusta: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin”. Pori Jazzin hallituksen puheenjohtaja Hannu Jaakkola sanoi kohua kommentoidessaan ”Se, mitä on kirjoitettu, on se kuva mikä julkisuuteen on tullut, ja sen kanssa eletään”. Aika ironista, että Pilatuksen linjoilla tässä edetään. (Ja nyt selvennyksen vuoksi sanon, että en rinnastanut Hannu Jaakkolaa Pilatukseen. Jokainen miettiköön itse.)
