Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Luterilaisena yhteisellä perustalla

 

Luterilaisuus on harmaata. Luterilaisuus painottaa liikaa järkeä. Luterilainen armokäsitys johtaa synnin hyväksymiseen. Luterilaisesta jumalanpalveluksesta puuttuvat tunteet ja taiteen ilmaisukeinot. Luterilainen kirkko on etäinen. Luterilaisuus on kirkon pirstonut skisma.

Vaikka luterilaiset kirkot kasvavat eteläisellä pallonpuoliskolla, tällaisin perustein etenkin länsimaisista luterilaisista kirkoista myös lähdetään.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Olen saanut kokea luterilaisuuden moninaisuutta useassa eri maassa ja tavannut luterilaisia jokaiselta asutulta mantereelta. Näiden kokemusten perusteella tarjoan synteesiä siitä, mitä luterilaisuus on minusta parhaimmillaan.

Tämä ei ole mainospuhe vaan henkilökohtainen johtopäätelmä.

Parhaimmillaan luterilaisuus seisoo tietoisesti kirkon kaksituhatvuotisen historian perustalla. Se ei teeskentele lukevansa Raamattua tyhjiössä, ikään kuin ymmärtäisimme sitä paremmin tänään kuin viisisataa tai tuhatviisisataa vuotta sitten. Raamattu on kyllä kaiken ylin ohje, mutta perinteestä ei luovuta silloin, kun se ei sodi sanaa vastaan. Moni yllättyykin laskiessaan luterilaisten tunnustuskirjojen viittaukset kirkkoisiin. Sormet eivät nimittäin riitä.

Parhaimmillaan luterilainen oppi antaa tilaa mysteereille lähes itäiseen tapaan. Miten Kristus on fyysisesti läsnä ehtoollisleivässä ja -viinissä? Emme tiedä muuta kuin että ”tämä on”. Emme lähde selittämään sitä skolastisesti, vaan luotamme sanaan kuin pienet lapset, nostamme hattua ja jatkamme eteenpäin.

Armokäsitys taasen kiteytyy sanoihin ”teidän puolestanne”. Jeesus antoi itsensä syntisten puolesta. Mutta siellä, missä vaietaan synnistä, kadotetaan myös Jumalan rakkaudentunnustuksen sisältö. Siellä Jeesuksesta tulee veretön epäjumala ja synninpäästöstä hyödytön ”kaikki okei”.

Parhaimmillaan luterilainen julistus tuomitseekin synnin ehdottomasti mutta kuuluttaa ristin armoa ehdoitta. Sinunkin puolestasi on kuolema kuolemalla voitettu. Tämän Herran omana sinunkin elämäsi saa olla päivittäistä synnille kuolemista ja Jumalalle elämistä. Kaikki tämä tapahtuu hänen voimassaan ja armossaan, ei omassasi. Kuule siis häntä, syö ja juo. Anna arjen huolesi hänen huolikseen. Ja häpeäsi – katso ristiin: se on jo hänen yllään, sinun puolestasi.

Moni kirkkovierailulle tullut protestanttiystäväni on yllättyneenä todennut: ”Teidän jumalanpalveluksennehan näyttää ihan katolilaisten menoilta!” Toisia se on kiehtonut, toisia kiivastuttanut.

Parhaimmillaan luterilainen liturgia ei juuri poikkeakaan rikkaasta, kirkon yhteisestä perinteestä. Kuvataidetta ei palvota, mutta sitä ei myöskään karteta: syntyihän Jumala ihmiseksi, jolla on kuvattava muoto. Kyllä luterilaisetkin osaavat muistaa kasteensa tekemällä ristinmerkin, kumartaa ja kantilloida. Kynttilän liekki kuvaa Jumalan eteen nousevaa rukousta kaikkialla, ja jotkut seurakunnat eivät kaihda suitsutuksenkaan samaa tarkoittavaa symboliikkaa. Suomea etelämmässä luterilainen seurakunta monesti seisoo rukoillessaan ja kunnioittaa Kristuksen läsnäoloa ehtoollisessa polvistuen asetussanoista aina Jumalan Karitsa -hymniin asti. Ruumis ja kaikki aistit ovat siten liturgisessa rukouksessa parhaimmillaan mukana.

Kaikki kuitenkin keskittyy Kristukseen ja siihen, mitä hän armosta meille antaa. Vain Jumalan Karitsaa huudetaan avuksi ja vain häntä saarnataan.

Parhaimmillaan luterilaiset virret saavat kyynelet virtaamaan kuin helluntailaisessa ylistyskokouksessa konsanaan. Näin on Hengen huomattu toimivan etenkin luterilaisen ortodoksian kasvatin, Paul Gerhardtin, virsiä laulettaessa. Yllättävää, eikö totta? Tai sitten ei. Ehkä oikeaoppisuuden aikalainenkin osaa kirjoittaa syvällisiä, ihmisen rikkonaisen todellisuuden ja ristin lohdutuksen sisäistäviä virsiä, jos hän menettää vaimonsa ja neljä viidestä lapsestaan.

Elämän uuden antaja, kun sydän sortuu rinnassa, niin ole sydämeni. (VK 58:3)

Ihanan selittämätöntä.

Parhaimmillaan luterilainen seurakunta on pienen vapaakirkon tapainen perhe, jossa jäsenet tuntevat toisensa ja paimen laumansa. Silloin ei ainoastaan käydä kirkossa vierailemassa, vaan saavutaan kotiin. Silloin Jumalan perheen elämää eletään yhdessä iloineen ja suruineen vähän kuten alkuseurakunnan aikaan. Myös kitkaa syntyy eikä kipinöiltä vältytä, mutta sekin kuuluu perhe-elämään. Kylmä laitoskirkko, joka tuottaa palveluita nimille bittiavaruuden rekistereissä, on vain yksi ja hyvin pohjoismainen luterilaisuuden ilmentymä. 

Luterilaisuus siis parhaimmillaan tuntee juurensa eikä katko niitä väkivalloin. Me edelleen uskomme yhden, pyhän, katolisen (siis ”yhteisen”, ei roomalaiskatolisen) ja apostolisen kirkon. Me elämme uskoa todeksi yhdessä, Jeesuksen armonvälineiden palveltavana. Me rukoilemme kuten kristikunta on aina rukoillut esteettisen kauniisti ja arvokkaasti, huomioiden niin ihmisen järjen, ruumiin kuin tunteetkin.

Ekumeenisesti ajatellen juurillaan seisova luterilaisuus on ainutlaatuisessa asemassa. Se näyttää katoliselta, se kuulostaa evankeliselta eikä se läntisesti selitä kaikkia Jumalan mysteereitä tyhjiin.

Läntisen kirkon sisäisenä, valitettavan välttämättömänä skismana alkanut luterilaisuus tarjoaakin parhaimmillaan perustan, jolta on hyvä etsiä yhteisiä juuria muiden kristittyjen kanssa.

Se tosin edellyttää, että yhteisellä perustalla halutaan edelleen seistä.