Luottamus

Olin toissapäivänä ministeri Saarikon vetämässä neuvottelutilaisuudessa, jos sovitettiin yhteen sairaanhoitopiirien ja valtion näkemyksiä siitä, miten sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojärjestelmiä kehitetään.

Neuvottelun taustalla on se, että Suomessa tehdään nyt suurta asiakastietojärjestelmäuudistusta. HUS, Helsingin kaupunki ja joukko muita Uudenmaan maakunnan kuntia ovat rakentamassa järjestelmää, josta käytetään nimeä Apotti. Muut Suomen sairaanhoitopiirit ja eräät suuret kaupungit taas tekevät UNA-nimistä järjestelmäkokonaisuutta. Apotista on jo tehty hankintapäätökset, UNA on lähdössä kilpailutukseen ihan näinä päivinä.

Koko SOTE-uudistuksen aikana on hyvin paljon käyty valtion ja sairaanhoitopiirien välisiä keskusteluja siitä, millä periaatteilla kehittämistyötä tehdään. Valtio on perustanut SOTEDIGI Oy:n, joka on tarkoitettu SOTEn erilaisten tietojärjestelmähankkeiden kehittäjäksi. Valtion ajatuksena on ollut, että osa UNAn kehitystyöstä (ns. UNA-ydin) voisi tapahtua tämän yhtiön puitteissa. Sairaanhoitopiirit, jotka ovat nyt viisi vuotta rakentaneet UNAa, ovat olleet hyvinkin epäröivällä kannalla. Siksi tarvittiin kokous, jossa näkemyksiä yritettiin sovittaa yhteen.

Käydyssä keskustelussa useammallakin suulla todettiin, että kysymys on luottamuksen puuttumisesta. Valtio ei luota siihen, että sairaanhoitopiirit kehittävät UNAa riittävän nopeasti ja  että sairaanhoitopiirit pystyvät rakentamaan järjestelmää, joka soveltuu myös perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen tarpeisiin. Sairaanhoitopiirit eivät luota siihen, että valtion hoivissa UNAn kehittäminen olisi niin nopeaa kuin mikä on tulevien maakuntien tarve ja että valtiolla olisi kykyä ja asiantuntemusta kehittää SOTE-kentän tarpeiden mukaista järjestelmäkokonaisuutta.

Itse asiassa koko SOTE-maakunta-uudistus on kärsinyt tästä luottamusvajeesta: puolueet eivät luota toisiinsa, yksityinen ja julkinen eivät luota toisiinsa, kunnat eivät luota valtioon, järjestöt eivät luota valmistelijoihin, ministerit eivät luota asiantuntijoihin (ja vice versa, valitettavasti), kansalaiset eivät luota herroihin eivätkä herrat kansaan. Monien mielestä luottamuspula koko ajan vain syvenee.

Luottamuksen puute tekee asioiden hoitamisen vaikeaksi. Paljon energiaa hukataan siihen, että epäillään yhteistyökumppaneiden tarkoituksia, motiiveja ja kykyjä. Kun luottamus on syystä tai toisesta mennyt, sen uudelleen rakentaminen on erittäin vaikeaa. Tämä koskee organisaatioiden välistä luottamusta, mutta ihan samalla tavalla myös yksilöihmisten keskinäistä luottamusta.

Miten on sitten meidän kristittyjen parissa. Voinpa sanoa, että kun sitä ajattelen, niin kyllä minä niin mieleni pahoitan (Luen parhaillaan Tuomas Kyrön uutta mielensäpahoittaja-kirjaa). Eri tavoin ajattelevat kristityt epäilevät toistensa motiiveja, tarkoitusperiä, toimintatapoja ja – mikä pahinta – USKOA! Keskinäisen luottamuksen puute on erittäin huono todistus maailman ihmisille.

Raamattu viestii kuitenkin, että kristityn elämänasenteen ydin on luottamus. Paavalihan kirjoittaa tästä ytimestä – rakkaudesta – ”kaikki se uskoo, kaikki se toivoo”. Tämä ”kaikki se uskoo, kaikki se toivoo” on juuri luottamuksen syvintä olemusta.