Kun posken kääntäminen ei riitä

 

Jeesuksen mukaan emme saa kostaa tekemällä pahalle vastarintaa, mutta miten mestarin opetukset toimivat käytännössä? Koston ja anteeksiannon arkeen voi tutustua tanskalaisohjaaja Susanne Bierin mainiossa  uutuuselokuvassa Kosto (Hævnen).

Kosto kertoo nimensä mukaisesti kostamisesta. Kostaminen on aina ollut  elokuvien peruskauraa, koska meissä kaikissa piilee syvä halu nähdä kuinka pahat saavat maistaa omaa myrkkyään. Ilmestyskirjan mukaan tämä  oikeudentunto kielletyn hedelmän jälkimakuna tuntuu kitalaessa vielä kuoleman jälkeenkin. Samalla tiedostamme, että pahan vastaaminen  pahalla ei korjaa vääryyttä vaan synnyttää sitä lisää. Niinpä  muinaiset israelilaiset kirjoittivat kostopsalmeja, joissa he  rukoilivat, että Jumala maksaisi pahoille heidän tekojensa mukaan. Moderni suomalainen ostaa puolestaan lipun Tarantinon leffaan. Kosto ei kuitenkaan ole perinteinen yksiulotteinen payback-tarina, jossa päähän potkittu sankari luo veristä oikeutta toimintaviihteen nimeen. Bierin elokuva on moniulotteinen sarja täysin tavallisten ihmisten pieniä ja suuria kostoja.

IK neliöb. vko 25-26.MJa

Kosto on vahva draama, jossa pakolaisleirillä työskentelevä lääkäri Anton (Mikael Persbrandt) yrittää kääntää kohtaamansa vääryydet hyväksi. Maailman parantaminen on kuitenkin vaikeaa sillä Anton elää asumuserossa vaimostaan Mariannesta (Trine Dyrholm) ja hänen vanhempaa poikaasa Eliasta (Markus Rygaard) kiusataan koulussa samaan aikaan, kun Antonin leikkauspöydälle kannetaan paikallisen sotapäällikön silpomia naisia. Lisävaikeuksia arkeen tuo Eliaksen uusi ystävä Christian (William Jøhnk Nielsen), joka ratkaisee koulukiusaajaongelman ottamalla oikeuden – ja veitsen – omiinkäsiinsä.Christian on menettänyt äitinsä, eikä hänen isänsä Claus (Ulrich Thomsen) kykene auttamaan poikaansa surutyössä. Sisäinen kipu muuttuu vihaksi. Christianin hahmo todistaa, että lapsikin kykenee pahuuteen. Elokuvassa ei kerrota, mistä poika saa veitsensä. Perisyntiä ei tarvitse selittää vaan tuoda se esiin.

Kosto vahvistaa sen kuinka vaikeaa väkivaltaan ja epäoikeudenmukaisuuteen on vastata. Epäonnistua voi kahdella tavalla: alistua pahan edessä ja vähätellä ongelmaa niin kuin Elias tai osallistua itse koston syöksykierteeseen kuten Christian. Anton yrittää opettaa pojille moraalin kultaista keskitietä. Vieraillessaan kotonaan Tanskassa Anton joutuu itsekin väkivallan uhriksi. Pojat näkevät Antonin nöyryytyksen ja ihmettelevät miksi hän ei piekse kiusaajaansa. Anton päättää opettaa pojille väkivallatonta vastarintaa kohtaamalla pahantekijän ja hänen pahuutensa uudelleen. Sen koommin pojat kuin elokuvan katsojatkaan eivät kuitenkaan täysin vakuutu Antonin poskenkääntämiskoetuksesta. Antonin mielestä hänen väkivallattomuutensa voittaa pahantekijän väkivaltaisuuden ja herjaamisen, mutta varsinkaan vihalla ladattu Christian ei usko pahan oppineen läksyään. Niinpä yhdelle jos toiselle on luvassa koston tukiopetusta.

Elokuva problematisoi koston tematiikkaa. Bier onkin todennut, että vaikka meidät on kasvatettu pitämään kostoa vääränä toimintaperiaatteena, kosto on toisaalta hyvin ymmärrettävää. Elokuva ei kehota katsojaa pahuuteen, mutta sen mukaan kostosta on joskus myös hyötyä. Entä jos pahalle ei riitä kaksikaan poskea? Pakolaisleirillä, jossa tunnelma on kuin Tuomarien kirjassa, Antonin moraali joutuu koetukselle, kun paha sotapäälikkö pyytää häneltä kirurgista apua. Entä sitten jos paha avun jälkeenkin jatkaa lavealla tiellä?

Katson mielelläni kostoelokuvia sen pahemmin pohtimatta oman elämäni kostoretkiä, mutta tämän elokuvan realistisuus sai minut pohtimaan miten kristityn tulee elää vuorisaarnaa todeksi käytännössä. Vaikka tarinan sankari Anton on hyvä ja moraalisesti esimerkillinen hahmo, hän ei kuitenkaan voita pahaa hyvällä. Hänen hyvyydessään on pahuuden piirteitä samoin kuin hänen väkivallattomuudessaan on väkivallan piirteitä. Hän tarjoaa vihollisille oikeutta ja peilin, josta he voivat nähdä pahuutensa, mutta vihollisrakkaus jää näkemättä. Kuinka kristillinen toiminta sitten voittaa pahan? Häviämällä. Kärsimällä ja omasta oikeudesta luopumalla. Kristityn velvollisuus on toki hakea vääryyteen oikeutta esivallalta, mutta tärkeämpää on pyytää      Jumalalta armoa ja anteeksiantamusta syntiin. Lopussa kaikki käy hyvin aivan kuten elokuvassakin – asianmukaisten uhrien jälkeen.

Kosto on loistavasti näytelty tunnepainoitteinen draama kauniiden luonnonmaisemien ja -äänten keskellä. Elokuva maistuu elämälle ja sen ihmissuhdeongelmat tunnistaa omasta elämästä. Bierin teos on aito pohjoismaalainen vaihtoehto keinotekoiselle tusinatarjonnalle.