Kun Jumala tuntee kipua

 

Yksi länsimaisen kulttuurin ja ihmisen yksi suurimpia perusongelmia on siinä, että se rakentuu yrityksille paeta kärsimystä. Saksalainen teologi Helmut Thielicken on sanonut, että kyvyttömyytemme soveltaa evankeliumia oman aikamme kulttuuriin tulee parhaiten esille siinä, että kartamme kehittämästä kärsimyksen teologiaa.

Kun elämän kovimmat iskut iskevät ylitsemme, meidän on vaikea kohdata vaikeneva, salattu ja avuton Jumala. Meidän on heti löydettävä syyllinen. Pinnallinen media tarvitsee heti syyllisen ja jos sanotaan, että kannamme yhdessä vastuun, se latistaa heti asian. Vika voi olla minkä tahansa ulkopuolisen. Tapahtuu tunteensiirto, jossa hiukan helpottaa, kun voi edes jotakin virkamiestä syyttää pahasta olosta.

SEKL neliöb. vko38. MJa

Kun ihminen valitsi aikojen alussa pahuuden ja kärsimyksen, Jumala vastasi heti kahdella tavalla. Ensiksi hylkäämällä ja torjumalla ihmisen. Ihmisestä tuli Jumalan vihollinen. Jumala oikeasti voi kääntää selkänsä meille.

Mutta samanaikaisesti hän valitsi toisenkin tien. Kärsimyksen ja itkun. Hän päätti tuntea kipua ja tuskaa. Kun meillä on pimeää ja kylmää, Jumalakin värisee.

Kun Irakin ja Syyrian kristityt kärsivät, Jumala itkee. Jumala itkee Gazassa, keskitysleirillä, sodan raunioilla, alistettujen kansojen kohdalla, pakolaisleireillä ja karkuun pakenevien vähemmistöjen kohdalla. Jumala itkee hakatun ja hyljätyn ihmisen kohdalla.

Me tarvitsemme tuskan teologiaa. Tarvitaan jotakin, jolla hiljennetään meidät kaikki kaikkien alojen asiantuntijat ja kommentoijat. Meidät jokainen. Kyseessä on Jumalan tukahduttava läsnäolo. Silloin Hän on läsnä olemalla poissa. Silti me emme opi ja hiljene.

Jumalan tuskan teologia nousee joskus esille. Japanilainen teologi Kazoh Kitamori löysi lohtua toisen maailmansodan jälkitunnelmissa Jumalan tuskan teologiasta. Jumala itsekin kamppailee kärsimyksen epäoikeudenmukaisuuden kanssa. Jumala ymmärtää kärsimyksen hirvittävyyden.

Ei ainoastaan silloin, kun luonnonmullistukset hetkessä tappavat kymmeniätuhansia. Mutta ei vain luonto tee hirvittävää tuhoa. Ihminen tekee vielä hirveämpää tuhoa. Siinäkin on Jumala läsnä. Jumala on läsnä, kun ihminen tapetaan. Kaula lyödään poikki ja ammutaan kuoliaaksi.

Jumala tuntee tuskaa ja kipua leikkauspöydällä, avoimen haudan äärellä ja pohjattomassa yksinäisyydessä. Itsensä lopettaneen musertavassa epätoivossa sekä yksinäisen vanhuksen luona. Hyväksikäytetyn häpeässä ja yksinhuoltajan taistelussa katkeruuden tunteita vastaan. Vanhempien uupuessa kasvatustehtävänsä alla tai avioeron riekaleiksi repimässä sielussa. Onnettomuuden jälkeisessä tyhjyydessä Jumalakin tuntee tuskaa.

Mutta ihminen rakastaa enemmän omaa yksilöllisyyttään kuin yhteisöllisyyttä. Nauttii enemmän omista tunteista kuin yhteisestä kivusta. Hyljeksii niitä, joilla on enemmän kokemusta ja auktoriteetteja. Juoksee kilpaa oman kellonsa kanssa.

Ja unohtaa, että on olemassa Jumala. Ja sen, että sinä et ole se Jumala.
Silloin ihminen pitää pysäyttää.

Vain riittävän kova isku voi pysäyttää meidät. Mitä kovempi kipu meillä on, sitä suurempi tuska on Jumalalla. Vasta silloin kukkaromme aukeavat kaukaisten maiden tuskalle, löydämme toisemme kotona, sosiaalisessa mediassa ja työpaikoilla. Omat pienet murheet löytävät uudet mittasuhteet. Meillä voi olla enemmän aikaa itsellemme, toisillemme ja jopa Jumalalle. Vähäksi aikaa.

Kipua ja tuskaa tuntevalle Jumalalle. Naulojen lävistämälle.

Radio Dein Päivän blogi 23.10.