Ihmisiä ja ilmiöitä: Onnellisuusprofessori Markku Ojanen: Iloa ja elinvoimaa ikävuosiin

Kriittistä lojaaliutta seurakunnassa

 

Hengellisten liikkeiden nostajina ja eteenpäin viejinä on helppo nähdä ylivainioita ja wilkersoneja, jotka saavat yliluonnollisen näyn ja alkavat toimia. Herran soturit käyvät muurin yli ja valtaavat maan, taistelevat Hengessä kuin Daavid ja julistavat Herran riemuvuotta. Olisiko kuitenkin mahdollista, että pahan palavia nuolia väistelevään joukkoon mahtuisi myös väkeä, jotka ovat kriittisen lojaaleja?

Kriittisiä? Hui!

SRO neliöb. 10-16.6.

Kriittisyys ei ole sana, jota kuulisi jatkuvasti kristillisenä hyveenä, eikä se sisälly ihan jokaiseen Hengen hedelmää lohkovaan listaukseen. Kriittisyys on usein pääasiallisen akateeminen hyve: se on kieltäytymistä uskomaan ketään sokeasti, asioiden tutkimista itse ja totuuden kaivamista niiden kivien kolosta, joita kukaan ei halua kääntää ympäri. Kuitenkin, mitä hyötyä Herran sotaväellä on taistelijoista, jotka väkevyyden sijasta tuntuvat kitkeriltä ja kuluttavat aikaansa kysyen vaikeita kysymyksiä, joilla ei näytä olevan suoraa linkkiä välittömien sielunpelastussuunnitelmien karttakoordinaatteihin?

Seurakunta etsii yleensä jäseniltään lojaaliutta: valmiutta olla mukana, antautumista, tahtoa osallistua, intoa uskoa samalla tavalla ”kuin me kaikki muutkin oikeassa olevat”. Kysymyksiä saa tietysti esittää, jos niistä seuraa se, että kysyjä voi olla entistä antautuneempi palvelemaan. Näistä ihmisistä tulee seurakunnan selkärankoja ja tukipylväitä, jotka apostolien tavoin pitävät kirkkoa pystyssä, jotka Franciscus Assisilaisen tavoin tukevat sitä hartioillaan. Muut ovat vähintään tuomaksia, varmoja laodikealaisia, todennäköisiä juudaksia.

Voisiko sisäinen kriitikko tarjota seurakunnalle jotain, vaikka hänen pasunansa ei antaisi selkeää ääntä, ja saisi soraääniä muun torvisoittokunnan soiton pauhuun? Itse näen ainakin sen arvon, että he voivat nostaa niitä asioita esille, jotka muuten saisivat muumioitua maton alla.

Mikään hengellinen yhteisö ei ole eikä voi olla täydellinen niin kauan, kuin niissä on ihmisiä mukana. Harva seurakunta on immuuni ylpeydelle, sokeudelle, hengelliselle hurjastelulle (tai vastapainoisesti kylmäkiskoiselle skeptisyydelle), heikkojen alaspainamiselle ja hengelliselle väkivallalle. Voiko synneilleen sokea seurakunta tehdä parannusta synneistään? Harvemmin. Siksi yhteisö tarvitsee palautetta omasta toiminnastaan. Tästä syystä kaikki kritiikin kaktuksenmarjat tulee ottaa kaktuksineen vastaan aarteina: sanoivat asiat sitten valtalehdistö, vapaa-ajattelivat, uskostaan luopuneet tai liikkeistä lähteneet. Kaikkea tulisi kuunnella. Vaikka kaikkea ei nielisi, on mielekkäämpää ottaa asiat vastaan ja miettiä ne läpi kuin hylätä kaikki vainona, katkeruutena tai Saatanan hyökkäyksinä. Joskus ne ovat syytöksiä tai hätähuutoja, joita Jeesuksen seurakunnan tulisi aidosti kuulla.

Kriittinen lojaalius on sitä, että itse pysyy liikkeen sisällä, vaikka näkee siinä ongelmia. Siinä ei suljeta silmiä vaikeuksilta, mutta samalla mietitään, millä tavalla vaikeuksiin voitaisiin vaikuttaa. Se ei ole samaa kuin kritiikitön lojaalius, joka sulkee silmänsä vaikeuksilta yhteisen edun nimissä. Samoin se ei ole samaa kuin repivä kriittisyys, jossa yritetään riepotella asioita rikki vain siitä ilosta, että ne hajoavat. Itse hahmotin eron jossakin vaiheessa opiskellessani teologiaa: aluksi olin kiinnostunut lähinnä helluntailaisuuden väärinkäytöksistä ja hengellisestä väkivallasta niiden itsensä takia (”oho, kattokaa mitä älyttömiä syntilistoja!”), mutta ainakin asioiden päällä tanssittuani pysähdyin miettimään, mitä asioille voisi ja pitäisi tehdä. Mitä merkitystä on riepotella 60-luvun lopunaikapainotuksia ja paheksua niitä, jos se ei auta liikettä tekemään sovintoaan menneisyytensä kanssa? Voihan sitä riehua, mutta tärkeämpää olisi ymmärtää, mikä suunta voisi rakentaa jotain.

Seurakunta tarvitsee hengellisiä voimahahmoja, jotka vievät sitä eteenpäin palolla ja polvirukouksella. Samoin se tarvitsee niitä, jotka uskaltavat sanoa, kun asiat saavat rumia piirteitä. Kriittisesti lojaali voidaan tietysti kokea liikkeen vihollisena, koska hän kuuntelee pahoja ääniä ja toimii itse ilkeyden äänitorvena, isä Perkeleen äänenä. Hän ei ole aina osa ”meitä”, vaan osa ”muita”, jotka vainoavat meitä. Kaiken takana voi kuitenkin olla pyyteetön rakkaus niin liikettä kuin Jumalaa kohtaan: millä tavalla juuri tämä seurakunta, jossa olen mukana, voi kasvaa ongelmiensa yli ja toteuttaa Jumalan suunnitelmaa mahdollisimman hyvin? Tällaisen kristityn unelma on terve, eteenpäin menevä ja menestyvä seurakunta, jonka voittoisat sotavaunut eivät murskaa heikoimpia pyöriensä alle.