Kauhistuttava ja kiehtova mysteeri

 

Pyhän kokemisesta on tullut eräänlainen mantra, jota kirkossa toistellaan ja jonka nähdään olevan tärkeää, jotta ihmiset tulisivat kirkkoon. Harvoin kuitenkaan mietitään, mitä se todellisuudessa tarkoittaa tai vaatii. Usein toimitaan ja opetetaan juuri sellaisilla tavoilla, jotka tekevät pyhän kokemisesta mahdotonta tai ainakin pehmittävät sitä pahasti.

Kuuluisan saksalaisen uskontotieteilijän Rudolf Otton määritelmän mukaan pyhä on kauhistuttava ja kiehtova mysteeri (mysterium tremendum et fascinans). Pyhässä on siis kaksi puolta. Se on jollakin tavalla pelottavaa ja hirvittävää, mutta samaan aikaan myös kutsuvaa ja puoleensa vetävää. Nämä puolet eivät kumoa toisiaan, vaan yhdessä muodostavat mysteerin, jota on mahdotonta purkaa.

SRO-PK, neliöb. 18.7.-14.8. MJa

Kristinuskon klassisen jumalakuvan on tänä päivänä aika usein korvannut moralistinen terapeuttinen deismi, jossa Jumala nähdään jonkinlaisena kilttinä ja kivana joulupukkimaisena setänä, eräänlaisena taivaallisena terapeuttina, joka on yksilön nautintojen ja onnen tavoittelun viimeinen takuumies. Tällaisessa Jumalassa ei ole mitään kauhistuttavaa tai pelottavaa. Arkipäivän ihmisten elämään tai tekoihin hän ei kauheasti puutu muuta kuin silloin, kun häntä tarvitaan ratkaisemaan joku ongelma. Mitä enemmän tällainen jumalakuva saa vaikutusvaltaa, sitä vaikeammaksi pyhän kokeminen käy.

Jos otamme Otton määritelmän pyhästä tosissaan, kaikenlainen kristinuskon kauhistuttavien ja pelottavien elementtien poistaminen, jota tehdään kynnysten madaltamiseksi tai terapeuttisen deismin teologisista vaatimuksista, johtaa siihen, että pyhän kokeminen latistuu. Silloin kauhistavuuden ja kiehtovuuden jännite puretaan. Jos oikeasti halutaan, että ihmiset kokevat pyhyyttä, Jumalasta pitää puhua myös kaikkivaltiaana majesteettina ja kosmoksen mahtipontisena tuomarina, joka pyhyydessään on kaiken polttava tuli. Yksikään syntinen ei voi häntä nähdä ja jäädä eloon. Tällaista puhetta kuulee harvoin, vaikka Raamatussa sitä on paljon.

Varmaankin suurimmaksi osaksi puheet pyhän kokemisesta ovat kiertoilmauksia, joilla tarkoitetaan sitä, että ihmisestä pitää tuntua kirkon penkissä hyvältä ja hänen pitää saada hyväksyntää omille kokemuksilleen ja identiteetilleen. Tällöin ei kuitenkaan puhuta pyhyydestä raamatullisessa mielessä tai Otton määritelmän mukaan, vaan kyse on modernin ajan terapeuttisesta jumalakuvasta, jossa ihmisen tunteet ja oma käsitys itsestään on nostettu korkeimman auktoriteetin asemaan. Tällaisessa pyhyyspuheessa ainoa pyhä asia on lopulta ihminen itse.

Luterilaisuudessa on hyvät välineet pyhyyden käsittelyyn. Laki ja evankeliumi -jaottelu vastaa hyvin pyhyyden kauhistuttavaan ja kiehtovaan mysteeriin. Oikeastaan voi sanoa, että Jumalan pyhyydestä opetetaan oikein niin kauan kuin lakia ja evankeliumia julistetaan lyhentämättä ja peittelemättä. Laki tuo esiin Jumalan pelottavuuden ja kauhistavuuden, mutta evankeliumi näyttää hänen rakkautensa ja armonsa. Se kiehtoo ja vetää puoleensa. Kun tämä jännite säilytetään, pyhyyttä ei latisteta.

Teksti on julkaistu alunperin kolumnina Sanansaattaja-lehdessä.