Kärsivällisyys – kadotettu hyve?

Television uutisissa lastentarhanopettajat kertoivat havainneensa, että lasten kärsimättömyys on nykyisin merkittävästi lisääntynyt. Sama huomio on tehty opettajien ja kasvatusasiantuntijoiden toimesta peruskouluissa, minkä nosti esiin Marja Sannikka ajankohtaisohjelmassaan Yle TV1:ssä eilen perjantai-iltana.

Havaintojen mukaan lapset eivät jaksa kuunnella ohjeita, odottaa omaa vuoroaan tai tehdä yhtä asiaa kerrallaan loppuun. Ja lapset eivät kestä varsinkaan sitä, että joku aikuinen ojentaa heitä.

Kärsimättömyyden lisääntyminen ei ole mielestäni yllätys. Se on kulttuurimme luonnollinen tuote, yleinen mielentila, joka näkyy niin lasten kuin aikuistenkin käyttäytymisessä.

”Kansakuntamme kaikkein köyhimpinä ja vaikeimpina vuosikymmeninä arvostettiin kärsivällisyyttä luonteen hyveenä.”

Olemme tottuneet nykyisin välittömään tarpeen tyydytykseen, eikä meillä riitä pitkämielisyyttä odottaa tulevia hyviä asioita. Olemme oppineet katsomaan sekunnin murto-osissa vaihtuvia televisiokuvia, tajuntaa hakkeloivia mainoksia ja kännykän näytöllä viliseviä Facebook-postauksia. Emme jaksa enää odottaa vastauksia sähköposti- tai WhatsApp -viesteihin, koska nykyteknologia mahdollistaa välittömän reagoinnin. Emme yksinkertaisesti siedä hitautta.

Elämäntavan kärsimättömyyteen kuuluu sekin, ärsyynnymme helposti olosuhteiden epäkohdista ja toisten ihmisten inhimillisistä puutteista. Emme kestä kuunnella rauhassa niitä, jotka ovat kanssamme eri mieltä. Ja yhä harvemmilla riittää kärsivällisyyttä vanhusten, sairaiden ja eri tavoin heikkojen ihmisten levolliseen kohtaamiseen.

Monet seikat vaikuttavat siihen, miten kärsivällinen ihminen on: ikä, temperamentti, tunnetaidot, elämänkokemus, aivokemialliset tekijät ja luonteen kasvu – niillä kaikilla on oma merkityksensä.

On tärkeä tiedostaa, että myös kasvatuksella voidaan vaikuttaa kärsivällisyyden kehittymiseen. Omaa väitöskirjaa tehdessäni ja koulukasvatuksen eettisiä tavoitteita tutkiessani tein kiinnostavan havainnon: suomalaisen koulun kasvatustavoitteissa kärsivällisyys oli mainittu keskeisenä ihanteena kansakoululaitoksen perustamisesta aina 1950-luvulle asti. Opettajaseminaarien kurssikirjana käytettiin muun muassa Martti Helan Luonteenkasvatuksen etiikka -teosta (1948), jossa oli kokonainen luku pedagogisia ohjeita kärsivällisyyden ja kestävyyden kehittämiseen. Kansakuntamme kaikkein köyhimpinä ja vaikeimpina vuosikymmeninä arvostettiin siis kärsivällisyyttä luonteen hyveenä.

Peruskoulun myötä 1970-luvulle tultaessa suomalaisten elintaso ja hyvinvointi alkoivat nousta. Silloin kärsivällisyys hävisi koulun kasvatustavoitteiden joukosta, eikä sitä löydy myöskään nykyisistä opetussuunnitelmista. Olemme kadottaneet kulttuuristamme kärsivällisyyden hyveen.

”Raamatussa kärsivällisyys on yksi tärkeimpiä hyveitä ja hengellisen kasvun tuntomerkkejä.”

Jos joku on kuitenkin aidosti kärsivällinen – ja onneksi sellaisiakin yksilöitä löytyy – hänen harvinainen luonteenpiirteensä tekee yleensä syvän vaikutuksen lähellä oleviin.

Meidän kristittyjen olisi tärkeä muistaa, että Raamatussa kärsivällisyys on yksi tärkeimpiä hyveitä ja hengellisen kasvun tuntomerkkejä. Paavali kehottaakin meitä pukeutumaan kärsivällisyyteen, joka on Hengen hedelmä. Myös jumalallisen rakkauden näkyvin piirre on 1. Korinttilaiskirjeen mukaan juuri kärsivällisyys. Lisäksi Heprealaiskirje muistuttaa erilaisten koettelemusten keskellä eläviä kristittyjä seuraavasti: ”Te tarvitsette kärsivällisyyttä tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on” (Hepr. 10:36, RK -38).

Olisiko siis syytä nostaa kärsivällisyys uudelleen eettiseksi ihanteeksi? Filosofi Aristoteles kuvaili sen merkitystä viisaasti näin: ”Kärsivällisyys on puu, jonka juuret ovat kitkerät, mutta jonka hedelmä on makea.”

Leevi Launosen radiokolumneja kuullaan Radio Deissä keskiviikkoisin klo 8.45 ja 12.50.