Ilman tätä minäkin olisin luopunut uskosta, ehkä

 

“Olen aidosti menettämässä uskoni,” ilmoitti Hillsong-biisinikkari Marty Sampson kesän lopulla. Miehen julkisen avautumisen perusteella älylliset kysymykset näyttelivät vähintään sivuroolia hänen uskonkriisissään. Kristinuskossa on kuulemma ongelmia, joista kukaan ei puhu. Kuten helvetti, Raamatun ristiriitaisuudet, sekä ihmeiden harvinaisuus (ilmeisesti suhteessa siihen, miten usein niiden väitetään tapahtuvan).

Voin samaistua. Nämä ovat helvetin vaikeita kysymyksiä.

Sansa syyskeräys neliöb

Tiedän ihmisiä, joiden kohdalla älylliset ristiriidat ovat varmasti olleet merkittävä syy uskon kadottamiseen. Mutta ne ovat harvoin ainoa syy. Kuten nykypsykologia tietää, järki ja tunteet käyvät selkämme takana vispilänkauppaa, josta emme ole aina tietoisia. Siksi myös maailmankuvaamme kohtaava älyllinen haaste, johon kyllä olisi olemassa hyviä vastauksia tai joka uhkaa vain rajattua aluetta siinä, voi sisäisesti tuntua siltä, että maailma kaatuu. Heinäsirkasta tulee jättiläinen.

Nuorena miesoletettuna asuin vuoden Israelissa (terkkuja kaikille Yad Hashmonan volunteereille 2004-2005, woop woop!). Pari kaveriani siellä ajatteli, että kristittyjenkin täytyy pitää Mooseksen laki. Eräs tyyppi, joka ei ollut kerinnyt tukkaansa päälaen ympäriltä eikä leikaten turmellut partansa reunaa, katsoi tribaalitatuointejani (jotka olivat hetkellisesti cool vuonna 2001) ja siteerasi ulkomuistista molempia ihopiirrokset kieltäviä jakeita Mooseksen kirjoista. “Eikös meidän pitäisi noudattaa ihan kaikkia Jumalan käskyjä – eikä vain joitakin niistä?”, hän kysyi.

Pimeys laskeutui.

Onneksi ihminen on nopea torjumaan maailmankuvaansa kohdistetut älylliset iskut tehokkaasti kuin Yhdysvaltain presidentti toimittajien kysymykset. Toisin kuin Marty Sampson tai Rocky Balboa, emme katso haastajaamme silmästä silmään. “EKSYTYS!” oli vedenpitävä argumenttini toorannoudattajaveljien nuhteluun. He taas ehdottivat, että jospa, Lari, tutkiskelisimme Raamattua yhdessä.

“Ei tässä ole mitään järkeä” -fiilis on tunneperäinen reaktio vieroksumiini kristinuskon ilmenemismuotoihin

Aloin tutkia. Israel ajoi minut opiskelemaan teologiaa. Sen myötä kiinnostuin filosofiasta ja tieteistäkin. Studeeraaminen on muokannut ja runnonut uskoani niin kuin  _______________________(liitä tähän nokkela nyrkkeilymetafora). Mutta uskoakseni se on myös pitänyt minut uskossa. Se on auttanut tunnistamaan, että joskus “ei tässä ole mitään järkeä” -fiilis on tunneperäinen reaktio vieroksumiini kristinuskon ilmenemismuotoihin, jotka eivät kuitenkaan edusta ainoaa oikeaa tapaa olla kristitty. Se on auttanut tajuamaan, että vaikka Raamattu ei ole mikään ongelmaton opaskirja, tai vaikka ikuinen kärsimyshelvetti tuntuisi moraalisesti vastenmieliseltä idealta, tai vaikka oikeita ihmeitä löytyy vähemmän kuin mustikoita thaimaalaisten parturoimasta metiköstä, eivät nämä ole järkeviä syitä luopua kristinuskon ytimestä.

Näin lukukauden alussa olen teroittanut omille opiskelijoilleni kristillisen maailmankuvan möyhimisen merkitystä. Älyllisesti hyveellisen kristityn pitäisi jossain elämänsä vaiheessa miettiä, mihin uskoo ja miksi uskoo. Yksikään opiskelijani ei saa jäädä neuvottomaksi, kun hänen maailmankuvaansa haastetaan.

Mutta vaikeiden kysymysten väistäminen on synti. Totuutta ei saa uhrata mielenrauhan alttarilla.

Totuutta ei saa uhrata mielenrauhan alttarilla.

Ei pidä paikkaansa, ettei kukaan puhuisi vaikeista kysymyksistä. Teologit ja filosofit puhuvat koko ajan. Tänä syksynä IK-opistolla syvennytään helvettiin yhden viikonlopun ajaksi. Kahvitarjoilu.

Marty Sampson on ehkä oikeassa siinä mielessä, että riviuskovien kesken kissoja nostetaan pöydälle harmittavan harvoin. Se ei johdu niinkään pastoreista kuin penkinkuluttajista. Eikä varmaan siitäkään, että älykäs teologinen keskustelu on monien mielestä tylsää ja liian vaikeaa.

Ihminen vain luulee, että on vaikeiden kysymystensä kanssa yksin.