Ikä vain numeroita

 

Kummallista tämä ikääntyminen. Vuosinumerot vaihtuvat noin kerran vuodessa, mutta mies ei vanhene lainkaan. Tai kyllä siis luultavasti vanhenee, mutta ei huomaa sitä itse. Sielu on silmän kantamattomiin nuorempi kuin kroppa, joka tosin ei sekään enää ihan nuori ole. Olen vuosien varrella kirjoittanut ikään liittyviä kolumneja eri vuosikymmenillä ja tallensin niitä kirjaani Näitä polkuja tallaan (Perussanoma 2019). Nyt kun taas rapsahti yksi numero ikälaskurissa, sitä ihminen miettii, mitä tämä vanheneminen oikein on.

Ikää tulee eri tavoin eri ikäisenä. No, tietenkin joka vuosi muuttuu yksi numero ja kerran kymmenessä vuodessa toinenkin. Nuo ensimmäisen numeron vaihdot ovat aika järkyttäviä. Kaksikymppisenä ajatteli, että kolmikymppiset ovat ihan ikäloppuja. Kun sitten kolmonen vakiintui ensimmäiseksi numeroksi, nelikymppiseksi muuttuminen tuntui suurelta hyppäykseltä kohti lopullista aikuisuutta. Vitonen alkunumerona alkoi jo hirvittää: olenko siirtynyt elämäni jälkimmäiselle puoliskolle. Noinko se nuoruus vilahti. Kun sitten aikanaan piti aloittaa ikä kuutosella, hyväkuntoinen ihminen kauhistui: tällä numerolla on jäätävä eläkkeelle. Seiskakin on jo täytynyt kirjoittaa. Se on melko tavallinen kuolinilmoituksissa. Ja koko ajan ihminen tuntee itsensä yhtä nuoreksi!

Olin muinoin tätini kanssa kirkossa. Puhuja puhui jostain seitsemänkymmenen vuoden ikäisestä ”vanhuksesta”. Silloin sen ikäinen tätini kivahti minulle penkissä: ”Ei seitsemänkymppinen mikään vanhus ole!” Minä ajattelin silloin, että joo joo, kyllä ainakin vahvasti siihen suuntaan. Nyt kun oma ikä on alkanut jo jonkin aikaa tuolla numerolla, olen täysin vakuuttunut, että tätini oli oikeassa.

Tuleeko ihminen vanhetessaan viisaammaksi? Omasta mielestään tulee, toisten, hmm, ei ehkä. Tietää aika monista asioista jotain ja senkin entistä paremmin, että tietämisen rajat tulevat aika nopeasti vastaan. Tieto ja viisaus ovat tietenkin eri asioita. Ja sitten muisti on vielä eri asia. Sitä että lähimuisti pätkii, tapahtuu onneksi nuoremmillakin. Täytyy vaan keksiä kiertoilmaisuja, kun ei saa ihan tutunkaan ihmisen nimeä heti mieleen. Se oli juuri se, joka oli sen toisen kanssa naimisissa ja viimeksi asui siellä, mikä sen paikan nimi nyt olikaan, kyllä se kohta tulee mieleen.

Kuulun niihin ihmisiin, joille paras ikä on se, mitä nyt elää. Vieläkin olen itseni kanssa tästä asiasta samaa mieltä. Voin siis lohduttaa nuorempia: teillä ei ole aavistustakaan, miten mukavaa voi yli seitsemänkymppisenä olla. Minun tapauksessani edes aktiivinen työelämä ei ole vielä jäänyt taakse, monilla jo on. Mutta yhtä kaikki, elämästä voi iloita niillä eväillä, joita siihen mennessä on saanut. Lahjaahan tämä kaikki on.