Ihmisen kuva särkyneessä peilissä

 

Astun sisälle komean hotellin kokoustilaan. Sali on täynnä naisia, jotka ovat tulleet juhlimaan Pelastusarmeijan naistyön 100- vuotisjuhlaa ja sen perustajan Hedvig von Haartmanin syntymän 160-vuotista muistoa. Tunnelma on erityislaatuinen, lämmin ja sydämellinen. Naisia on paikalla eri maista, yhteinen työnäky ja missio yhdistää. Solahdan tähän naisten joukkoon luontevasti, teemani Sovinnon sillalla tuntuu sopivan kuulijoille. Nämä naiset tuntevat ihmisen elämänkaaren kaikki värit, sen varjoisat kujat ja särkyneet sydämet. Heidän kätensä ojentavat leipää, suojaa, lohdutusta sopan ja saippuan sanoman muodossa.

Ensimmäinen yhteyteni Pelastusarmeijaan syntyi Uudessakaupungissa löytäessäni heidän pyhäkoulunsa. Siellä kylvettiin siemeniä taivaan valtakunnan salaisuuksista ja ne ovat kantaneet hedelmää tähän päivään saakka. Vaikka oma työurani kulki rinnakkaisia latuja, samanlainen kunnioitus ja ihailu ovat yhä sielussani. Kun siunaa toisten kristittyjen työtä, kokee olevansa myös itse siinä mukana salatulla tavalla.

Sansa Neliöb. 14.11.-13.12. MJa

Ehyenä pitämäni omakuva tarvitsee aika ajoin särkymisen siunausta.

Juhlan lopussa kaikille jaettiin pienet pyöreät peilit, jonka kannessa luki Beautiful. Kun avasi kannen, vastassa oli omat kasvot. Kiitos, hieno lahja meille naisille oppia sanomaan itsellemme: Ihan hyvä, sopivasti omanlainen minä! Laitoin peilin kassiini ja kotona otin sen esille. Se oli mennyt matkalla rikki, oli säröinen. Harmin paikka. Mutta siinä samassa peili alkoikin puhua. Ehyenä pitämäni omakuva tarvitsee aika ajoin särkymisen siunausta. Kun oma kuva rikkoutuu, alkaa syvänäkö toimia. Alan kasvaa ottamaan itseni vastaan sellaisena kuin olen. Alan hyväksyä rosoisen minäkuvani, jolla on merkitystä. Rosoinen pinta säihkyy, sileä on eloton – ja kyllä minä haluan säihkyä. Haluan olla merkityksellinen, toteuttaa omaa tarinaani, kulkea omia polkujani Kaikkivaltiaan suunnitelmissa.

Mitä kaikkea se on, jää salaisuuksi, mutta toteutuu ihmisten keskellä. Erityisesti heidän, joiden kuva on pirstoutunut jo lapsuudessa. Kenties ei ole koskaan nähnyt itseään ehyenä ulkonaisesti eikä sisäisesti. Kun rosoisuutemme kohtaavat, tapahtuu aito kohtaaminen ilman naamioita, titteleitä, asemaa, mammonaa ja mainetta.

Jospa seurakuntamme, sen työntekijät ja jäsenet, olisivat täynnä rosonsa näyttäviä ihmisiä! Jospa näyttäisimme toisillemme arpemme! Ne yhdistäisivät meitä enemmän kuin sileä pinta. Kuulun mielelläni arpisen Vapahtajan porukkaan, sillä siinä on helppo hengittää omilla keuhkoillaan ja kutsua toisia samanlaisia mukaan.