Ymmärrän hyvin Eero Junkkaalan blogikirjoituksen (9.4.) intention. Naisten pappeutta koskeva keskustelu on ajoittain hyvin repivää, ja siksi maltillisia kirjoituksia tarvitaan. Arvostan sitä, että Junkkaala pyrkii perustelemaan kantaansa Raamatulla, mikä sekin on varsin ymmärrettävää. Haluaahan hän nimenomaan profiloitua raamatullisena teologina. Ja on varmasti niin – kuten Junkkaala toivoo kirjoituksen lopussa – ettei kukaan saa omia vain itselleen termiä ”raamatullinen kristillisyys”. Raamatullinen-termillä ei ole TradeMark-merkintää, ja sitä saa siis vapaasti käyttää kuka tahansa, aivan samoin kuin kuka tahansa voi markkinoida itseään terapeuttina. Kerran sitten käy ilmi, mikä kristillisyys oli raamatullista ja mikä vain halusi olla sitä. Arvelen, että silloin meidän kaikkien kaapeista löytyy paljon sellaista, mikä joutaa rovioon.
En käy tässä kirjoituksessa läpi koko perinteisen virkakannan argumentaatiota. Uusi tie -lehden päätoimittaja Santeri Marjokorpi on vastikään kirjoittanut aiheesta laajan artikkelin, johon asiasta kiinnostuneet voivat tutustua, ja jonka Junkkaalakin tekstissään mainitsee. Kommentoin vain muutamaa Eero Junkkaalan argumenttia.
Junkkaala viittaa siihen, että ”Jeesus valitsi maailmanhistorian merkittävimpiin evankeliumin julistamisen tehtäviin naisia, ylösnousemuksen ensimmäisiksi todistajiksi.” Hän mainitsee myös samarialaisen naisen, joka vei kotikaupunkiinsa viestin messiaasta. Junkkaala näkee tässä ”uuden ajan airuet”, eli viitannee siihen, että näissä ilosanoman julistajissa oli naisten pappeus jo idullaan. Junkkaalan argumentissa on kuitenkin yksi looginen ongelma. Jotta sillä voitaisiin perustella naisten pappeus, tarvittaisiin vielä yksi premissi, oletus – nimittäin se, että vain papit voivat tai saavat julistaa ilosanomaa. Ajatteleeko Junkkaala niin? Minä ainakaan en ajattele. Hyvä sanoma on annettu kaikkien kristittyjen julistettavaksi, ja monissa herätysliikkeissä juuri maallikkojulistajat – niin miehet kuin naiset – ovat olleet kaikkein vaikuttavimpia evankelistoja. Siitä ei seuraa johtopäätöksenä, että kaikkien pitäisi olla virkaan vihittyjä pappeja.
Junkkaala pitää heikkona sitä perinteisen virkakannan puolesta esitettyä perustetta, että Jeesus valitsi apostoleiksi vain miehiä. (Rooman kirkolle tuo peruste kyllä riittää). Vaikka apostolien valintaa ei kovin vahvana perusteluna pidettäisikään, ei sillä ainakaan naisten pappeutta voi perustella. Erikoiselta kuulostaa Junkkaalan väite, että tuohon aikaan Jeesus ei olisi voinut lähettää naispuolisia apostoleja pareittain viemään sanomaa. Miksi ei? Junkkaala itsekin nimenomaan viittaa naisiin, jotka ilman miehiä suorastaan juoksivat kertomaan sanomaa Jeesuksesta toisille.
Minulle varsinainen peruste perinteiselle virkakannalle on Paavalin 1. Korinttilaiskirjeessä antama naisten puhekielto jumalanpalveluksessa. Muut perusteet lähinnä tukevat sitä. Aika erikoista, että tuota raamatunkohtaa Junkkaala ei tekstissään edes mainitse. Hän viittaa kyllä 1. Tim. 2:12 olevaan naisten opetuskieltoon ja toteaa, että sen tulkintaan on keinotekoisesti yritetty sisällyttää ajatus päävastuullisesta opettamisesta eli paimenen tehtävästä. 1. Kor. 14:33–34 Paavali kirjoittaa: ”Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo.” Professori Jukka Thurén päätyy komentaarissaan – pohdittuaan ensin sitä että naiset kuitenkin rukoilivat ja profetoivatkin jumalanpalveluksissa, ja huomautettuaan, että Paavalin ajan populaarifilosofiassa ”kysyä” -verbiä käytetiin opetuspuheen johtamisesta – johtopäätökseen: ”naisilta tässä evätty ’puhuminen = kysyminen’ tarkoittaa seurakunnan opettamista” – ja siis jumalanpalveluskontekstissa, josta koko kirjeen luku puhuu.
Vähän halpahintainen on Junkaalan kysymys, miksemme edellytä papeilta selibaattia, kun kerran perustelemme virkanäkemystämme kirkon pitkällä traditiolla. Pitkä traditio ei toki ole kovin hyvä peruste, mutta alkuperäinen, apostoleista lähtenyt ja kirkon säilyttämä traditio kyllä on. Jos selibaatti olisi jo apostolien seuraajiltaan edellyttämä, pitäisi meidän suhtautua siihen vakavasti – onneksi niin ei kuitenkaan ole.
Vielä puutun Junkkaalan ihmettelyyn, miksi järjestöissämme on naisia johtotehtävissä, vaikka torjumme naisten toimimisen seurakunnan johtajana. Ei minulle ainakaan olisi aikoinaan ollut mikään ongelma, jos seurakunnassa, jossa toimin nuorisopappina, sen johtajana olisi toiminut vaikkapa lehtoriksi vihitty nainen, joka ei olisi toimittanut jumalanpalvelussa papillisia tehtäviä. Ongelma ei ole naisen johtajuus vaan pappisvirka, joka on syvimmiltään palvelijan virka.
Naisten pappeudesta puhuminen ja kirjoittaminen ei ole innostavaa. Siksi olin ensin kovin haluton kirjoittamaan aiheesta. Ehkä on kuitenkin niin, että maton alle ei kysymystä voi lakaista, eikä se katoa niin kauan kuin on niitä raamatullisia, jotka ymmärtävät Raamatun rajoittavan pappisviran vain miehille. Ratkaiseva kysymys on se, onko meille tällä tavalla raamatullisille tilaa.
Ville Auvinen
