MAALISKUUN alkupuolella yhteiskunnallinen keskustelu pyöri poikkeuksellisen paljon kristinuskoon liittyvien kysymysten ympärillä. Jääkiekkoilija Savinainen sai osakseen laajaa julkista kritiikkiä valittuaan olla uskollinen vakaumukselleen. Toisaalta monet myös puolustivat häntä. Urheiluministeri Poutalan avustuspäätös herätti kysymyksen siitä, kenen ääni kuuluu julkisessa tilassa. Uskonnonopetuksesta käytiin jälleen kerran polarisoitunutta keskustelua. Nämä kolme tapausta nivoutuvat kaikki yhteen ja saavat helposti pohtimaan, onko kristilliselle vakaumukselle ja omantunnonvapaudelle aidosti tilaa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Vakaumuksellisista kristityistä voi usein tuntua, että meidät ymmärretään – joskus jopa tahallaan – väärin. Esimerkiksi Savinaisen viestiä siitä, ettei hän ole ketään vastaan mutta ei halua toimia vakaumuksensa vastaisesti, ei nykyilmapiirissä usein edes haluta ymmärtää oikein. Kun haluamme oikoa tätä epäkohtaa, on tärkeää pysähtyä miettimään, kuinka teemme sen. Tarkoitus ei pyhitä keinoja.
NÄIDEN kohujen laannuttua kalenteri rullaa kohti pääsiäistä. Vietämme kristittyjen suurinta juhlaa ja muistelemme todellista voittoa. Samalla monien kristittyjen käytös tuntuu täysin päinvastaiselta kuin ristillä vajaat kaksi tuhatta vuotta sitten henkensä antaneen esimerkki. Häntä vastaan, jos jotakin, rikottiin. Hänet runneltiin – syyttä, koska vihainen massa oli vakuuttunut toimivansa oikein. Kiihko ja viha sokaisivat monet, ja synnitön tuomittiin kuolemaan.
Mitä Jeesus totesi ristillä? Hän ei syyttänyt tuomitsijoitaan vaan rukoili aseistariisuvasti: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät” (Luuk. 23:34). Jeesuksen opetuslapsista moni seurasi myöhemmin mestarinsa jalanjäljissä, ja seurakunnan kasvu on kautta aikojen nivoutunut jopa kristittyjen vainoihin.
Myös ne, jotka eivät ymmärrä kristillisiä arvoja, ovat Jeesukselle rakkaita.
ON tärkeää vaikuttaa ja ottaa kantaa. Emme kuitenkaan voita ihmisten sydämiä räyhäämällä tai maksamalla samalla mitalla takaisin. Evankeliumi on kutsu seurata Jeesusta niin, että se näkyy elämässä ja valinnoissa – joita hyvin todennäköisesti myös kritisoidaan, kun niitä ei ymmärretä.
Myös ne, jotka eivät ymmärrä kristillisiä arvoja, ovat Jeesukselle rakkaita – hekin, jotka kokevat sisäistä pakkoa toimia toisin kuin mitä me pidämme oikeana ja jotka siksi tuomitsevat meidät. Meidät on kutsuttu siunaamaan ja rakastamaan myös heitä. Emmekä saa unohtaa Jeesuksen antamaa käskyä rakastaa toisiamme myös seurakunnan keskellä – niitäkin kristittyjä, joiden kanssa olemme asioista vahvasti eri mieltä.
ON aika siivota kielenkäyttöämme ja kilpailla keskinäisessä kunnioituksessa. Jos tärkeät asiat, esimerkiksi omantunnonvapauden puolustaminen tai teologiset näkemyserot, ohittavat kaikkein tärkeimmän ja evankeliumi jää kovan retoriikan ja kiivaan kiistelyn alle, emme voita mitään. Tärkeistä asioista saa ja pitää keskustella, mutta olennaista ei ole vain se, mitä vaan miten puhumme.
Haluammeko me ymmärtää toisin ajattelevia ja jopa niitä, jotka kritisoivat meitä kristittyjä? Uskaltaisimmeko keskustella oikeasti ja kohdata ihmiset mielipiteiden ja leimakirveiden takana? Uskallammeko rakastaa ja siunata heitä – Jeesuksen esimerkin mukaisesti?
Emme koskaan tule olemaan kaikesta samaa mieltä, mutta meillä on käsky rakastaa – jopa vihollisia, ja etenkin toisia kristittyjä. Se tarkoittaa sitä, ettemme itse lynkkaa toisin ajattelevia sosiaalisen median keskustelupalstoilla tai teksteissä. Tämä ei ole arvoista tinkimistä. Se on pääsiäisenä henkensä antaneen Kristuksen seuraamista. Tällöin ihmisten sydämet eivät tekojemme vuoksi sulkeudu evankeliumilta.
Teksti on ensin ilmestynyt Ristin Voitto -lehden (7/26) pääkirjoituksena 23.3.2026.
