”Jotta edes faktat olisivat kohdillaan, toteanpa nyt uskontotieteellisenä tosiasiana: muslimit ja kristityt – sekä siinä sivussa juutalaiset – puhuvat kaikki ihan samasta jumalasta!” (Jyri Komulainen, johtava asiantuntija Kirkon tutkimus- ja koulutusyksikössä, 26.7.2016 SK-blogi)
Jo paljon tätä ennen prof. Raija Sollamo ja piispa Wille Riekkinen julistivat lehtien palstoilla, että islamissa ja kristinuskossa on kyse samasta jumalasta. Riekkinen totesi Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä 2002: ”Koko Eurooppa islamisoituu, se on selvä… Jotkut näkevät tässä lopunajan merkkejä, mutta minusta se voisi olla myös toivon merkki. Voisimme oppia tutustumaan toisiimme, kunnioittamaan toistemme uskonnollista vakaumusta ja näkemään, että sama Jumala kummassakin uskossa toimii. Se voisi olla kasvun paikka, me suomalaiset kun emme ole kovin suvaitsevaisia.”
Tänään islam marssii pakolaisvirtana ja maahanmuuttajina Eurooppaan. Samalla idän uskonnot hiipivät uushenkisyytenä hiljaa keittiön ovesta ja muokkaavat kristinuskosta irtautuneiden, maallistuneiden suomalaisten maailmankuvaa. Nyt vahvasti myös kirkon sisällä.
Mihin on haihtunut kirkon todellisen aarteen, evankeliumin, vastavoima? Dosentti Sammeli Juntunen kirjoitti pamfletissaan Horjuuko kirkon kivijalka? (2002): ”Monet kirkkomme avainteologit ovat siirtyneet puhumaan Raamatun Jumalan sijasta pelkistä subjektiivisista jumalakuvista. Raamattu on “pirstottu yksittäisiksi ajatuksenpätkiksi ja jumalakuviksi, joita mikään Raamatussa itsessään oleva ei yhdistä Jumalaa, maailmaa, ihmistä tai pelastusta koskeviksi väitteiksi.” Jumalakuva-sirpaleusko ei auta tosielämän taisteluissa.
Virkistävää oli katsoa somalitaustaisen kristityksi kääntyneen Ayaan Hirsi Alin ja ateistigurun Richard Dawkinsin debattia ohjelmasarjassa UnHerd. Hirsi Ali kertoi jotain, minkä joskus kristittyinä unohdamme ja jota usein väheksymme: ”Kristinuskossa on valtava voima, vaikka se on heikoissa ihmisissä.” Kokemus oli opettanut: Jeesus on jotakin aivan muuta.
Jeesuksen ainutlaatuisuuteen on pääasiassa kolme lähestymistapaa. Pluralismin mukaan uskonnoilla on yhteinen ydin, joka tunnistetaan, kun niitä vertaillaan. Tätä saarnasivat Sollamo ja Riekkinen ja nyt monet muut. Inklusivismin mukaan, johon roomalaiskatoliset tapaavat yhtyä, Kristus on tuonut maailmaan pelastuksen ja Jumalan armo on läsnä luomakunnassa ja historiassa. Kaikissa uskonnoissa olevat ”armon ilmaukset” ovat aina lähtöisin Jumalasta ja Jeesuksesta, mutta saavat hänessä täyttymyksensä. Katolinen Karl Rahner lanseerasikin ilmaisut ”anonyymit kristityt” ja ”anonyymi kirkko”. Ekskluvistit, joihin me klassista kristinuskoa seuraavat iloisesti kuulumme, ovat samaa mieltä kahdesta asiasta. Siitä, että ihminen ei kykene pelastamaan itseään ja siitä, että Jumala on ilmaissut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa. Vain Kristuksen kautta ihminen voi ilman tekoja tai ansioita tulla lähelle Jumalaa. Jumalaa, joka rakastaa ja armahtaa, mutta myös tuomitsee. Tässä lehdessä puhutaan islamista. Muslimeja meidän tulee rakastaa. Mutta islaminuskoon liittyvä sinisilmäisyys johtaa ojasta allikkoon. Tulee muistaa: Muslimit eivät usko kristittyjen pääsevän taivaaseen ilman kääntymistä islamiin. Myöskään kristityt eivät usko kenenkään pääsevän taivaaseen huutamatta Jeesusta avukseen. ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6)
Artikkeli on Elämä-lehden 3/2026 pääkirjoitus
