Seurakuntaan vastustuksesta huolimatta

 

Kylväjä menee sinne, missä ei vielä tunneta Jeesusta. Usein se tarkoittaa alueita, joissa kristityt elävät ahtaalla, heidän uskoaan rajoitetaan tai heitä vainotaan.

Olemme Kaukasiassa, maassa, jossa kristillisiä seurakuntia on vain vähän. Maassa, jossa pastori ei uskalla puhua puhelimessa avoimesti seurakunnasta, vaan pelkää tulevansa salakuunnelluksi. Lähetystyötä on tehty jo useita vuosia, mutta edelleenkin kristittyjen määrä on vähäinen ja seurakunnat ovat pieniä. Ennakkoluuloisuutta on paljon ja epäilystä siitä, miten valtiovalta suhtautuu kristittyihin. Tällaisessa maassa Kylväjä tekee seurakuntaa perustavaa työtä.

– Olet hyvä lukemaan Raamattua. Lue sinä tällä kertaa, sanoi seurakuntalainen toiselle kokoontumisessamme. Kaikki osaavat täällä lukea, mutta kaikki eivät osaa vaikeimpia lauseita. Paikalliset ovat osaavia ja motivoituneita, mutta kirjallinen kulttuuri ei ole keskeistä. Hyviä tarinankertojia arvostetaan, ja sananlaskut ovat tärkeämpiä kuin luettujen kirjojen määrä. Tällaisessa kulttuurissa suomalaisella akateemisesti koulutetulla menee sormi suuhun. Mitä me voimme tehdä? Miten voisimme parhaiten opettaa kristinuskoa? Ihmisten perustietämys kristinuskosta on vähäinen tai vinoutunut. Aloitamme opetuksen perusasioista ja kertailemme opittua pitkin vuotta. Emme voi tarjota oman kulttuuriamme tapaa ratkaisuksi vaan tahdomme mahdollisimman paljon toimia paikallisten ehdoilla. Tavoitteenamme on, että tähän maahan syntyisi aikanaan luterilainen, paikallisella kielellä toimiva seurakunta, joka olisi meistä ulkomaalaisista riippumaton.

Radio Dei Jumis

Miten voisimme parhaiten opettaa kristinuskoa?

Tällä työalueella työtä on tehty jo vuosia, mutta me nykyiset työntekijät olemme täällä melko uusia. Oman pitkän kokemuksen varaan emme voi seurakuntatyötä rakentaa. Olemme pyytäneet rinnallemme myös paikallisen vastuunkantajan. Jumalalle kiitos, syyskauden aikana jumalanpalveluksissa riitti kävijöitä ja olemme saaneet opettaa Raamattua viikoittaisessa raamattupiirissä ja jumalanpalveluksessa. Olemme kiitollisia Jumalalle kaikista osallistujista ja myös paikalliselle ystävällemme, joka kutsui muutaman uuden kävijän mukaan. Toiveemme on, että he pysyvät seurakunnassa ja saavat kasvaa uskossa. Tässä maassa ei ole kaikille helppo tulla kristillisen seurakunnan tilaisuuksiin. Perhe ja suku saattavat kovastikin vastustaa. Toisilla suurkaupungin pitkät välimatkat ja raskaat työpäivät vähentävät intoa lähteä mukaan tilaisuuksiin. Iloksemme uudet kävijät ovat pystyneet osallistumaan tilaisuuksiin melko säännöllisesti.

Olemme saaneet jo pari kuukautta opettaa kristinopin alkeita uusille tulijoille.  Luotamme, että Jumalan Sana puhuu meidän sijaamme. Emme voi olettaa, että paikalliset oppivat kirkkomme kaikki opit niin kuin me ymmärrämme. Mutta toivottavasti he oppivat tärkeimmän: yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Kristinopissa täällä on samat haasteet kuin muuallakin. Kristuksen sovitustyö uhkaa haalistua ja omat teot tulla siihen sijaan. Haluamme, että Kristuksen sovitustyön kautta armo kirkastuu jokaiselle. Haluamme tuoda tänne kaukomaille Kristusta, joka ei ole meidän kulttuurimme aikaansaannos, eikä siis vain meidän omaisuuttamme. Rukoilemme, että Jumala voisi toimia täällä nyt meidän kauttamme ja myös meistä riippumatta. Rukoilemme paikallisen seurakunnan syntymisen puolesta. Siihen on vielä matkaa, mutta sitä kohden edetään pienin, sitkein askelin.

Anonyymisti lähetti

Suomalaisista luterilaisista lähetysjärjestöistä Lähetysyhdistys Kylväjä lienee selkeimmin profiloitunut työhön ­saavuttamattomien kansojen parissa. Kylväjän 37 ulkomaanjaksolla olevasta lähetystyöntekijästään 12 työskentelee nytkin työalueilla, joista kertomista täytyy turvallisuussyistä rajoittaa.

Työ näillä alueilla on kimuranttia, sillä usein maissa valtauskontona on islam, eikä siitä kääntyminen muuhun uskontoon ole vapaata. Usein yhteiskunnan rakenteet ovat hauraat ja arjen toimivuus on toista kuin koti-Suomessa.

Lähetysyhdistys Kylväjän ulkomaantyön johtaja Pentti Marttila kertoo, että mikäli suljetun maan viranomaiset hermostuvat lähetystyöntekijöihin, he voivat karkottaa ulkomaalaiset pois, mutta sen suurempaa uhkaa viranomaisten puolelta ei tarvitse pelätä.

– Sen sijaan terroristiryhmät voivat uhata lähettien henkeäkin. Suurin uhka kohdistuu kuitenkin paikallisiin kristittyihin, ja he voivat joutua marttyyreiksi. Heidän suojelemisekseen emme voi kertoa työstämme kovin yksityiskohtaisesti.

Marttila painottaa, että lähetit eivät ole kohdemaissa laittomasti, vaan heillä on asianmukaiset viisumit tai työluvat. Hän näkee, että eri maiden viranomaiset sietävät lähetystyöntekijöitä, kun he huomaavat näiden yhteiskuntaa hyödyttävän työn.

– Näin syntyy luottamus ja pikkuhiljaa myös kristillisyys sallitaan.

Lähetyskäsky velvoittaa viemään evankeliumin sinne, missä sitä ei ole vielä kuultu.

Mutta miksi ihmeessä tällaisille työalueille ylipäätään lähetetään ketään? Eikö resursseja käytettäisi viisaammin, jos ne kohdistettaisiin alueille, joilla voi toimia vapaasti?

– Lähetyskäsky velvoittaa viemään evankeliumin sinne, missä sitä ei ole vielä kuultu, ja haluamme olla uskollisia tälle kutsulle. Kerran taivaassa on ihmisiä kaikista kansoista, heimoista ja kielistä. Edelleen on alueita, joilla ei ole kristittyjä tai heitä on hyvin vähän.

Marttila muistuttaa, että maailmanlaajuisesti näiden saavuttamattomien kansojen tavoittamiseen ei ole käytetty kovin merkittäviä resursseja.

– Näihin suljettuihin maihin ei ole tungosta. On totta, että työalueilla lähetin vaikutuspiiri ei ole laaja, mutta pienestä voi lähteä moninkertaistuminen. Laatu on tärkeämpää kuin määrä, Marttila pohdiskelee.

Artikkelia varten haastateltiin kolmea Kylväjän suljetuilla alueilla työskennellyttä tai työskentelevää työntekijää. He muistuttivat, että elämä on arkista myös suljetuilla työalueilla. Töitä tehdään, ruokakaupassa käydään ja asioita toimitellaan. Samaan aikaan elämä on myös vahvasti nojautumista rukoukseen.

Jokainen haastateltu lähetti painottaa esirukoilijoiden merkitystä.

– Rukouksen merkityksen huomaa täällä paljon selvemmin kuin kotimaassa. Tuntuu, että ilman rukousta mikään ei suju. Helpottaa, kun tietää, että esirukoilijat muistavat meitä päivittäin.

Kirjoitus on tiivistelmä Mari Turusen artikkelista, joka julkaistiin Uusi tie -lehdessä 18.12.2019. Koko artikkelin voi lukea osoitteesta www.uusitie.com/lahetystyontekija-anonyymisti/

 
Kylvaja artikkelibanneri