Kirjoittanut
Juhannuskonferenssista muodostui 1990-luvun ylistysbuumin tärkein areena ja Petri Kososesta ilmiö.
Suomalainen ylistysbuumi alkoi 1990-luvun puolivälissä. Sen tärkeimmäksi areenaksi muodostui Helluntaiherätyksen Juhannuskonferenssin ylistysteltta.
Vuonna 1996 IK-opiston oppilaskunnan puheenjohtajana toimi myöhemmin kansanedustajana tunnetuksi tullut evankelista Mika Niikko.
– Joukko opiskelijoita Niikko puuhamiehenään halusi järjestää konferenssiin rukousteltan. Konferenssin teemaksi oli valittu ”Opeta meitä rukoilemaan”, ja opiskelijat halusivat konferenssiin ympärivuorokautisen rukousvartion, jota varten olisi oma teltta, tapahtuman johtaja Marko Halttunen kuvailee.
Ylistys nosteessa
Ruotsin Boråsissa vaikuttanut Petri Kosonen oli mukana teltassa alusta saakka.
– Jotakin kautta Niikko oli saanut kuulla minusta ja ryhmästäni, ja pyysi meitä mukaan, tuolloin 21-vuotias Kosonen kertoo.
Teltta oli alkuvuosina melko pieni, ja se oli sijoittunut nykyisen skeittirampin seudulle. Telttaan valui vettä, ja pohja polkeentui helposti silkaksi mutavelliksi.
Väkeä kulkeutui silti paikalle mukavasti. Toronton siunaus -liikehdinnän myötä ylistysmusiikki oli uudessa nosteessa, ja ylistyskulttuuri muhi seurakunnissa pinnan alla eräänlaisena alakulttuurina.
”Torontolaisuus” ei koskaan noussut Suomessa kovin merkittävään rooliin, mutta yksi sen hedelmistä oli lisääntynyt ylistyksen osuus vapaakristillisissä tapahtumissa.
– Muistelen, että heti alusta pitäen toiminta oli voimallista ja Pyhän Hengen innoittamaa, Petri Kosonen kertoo teltan alkuvaiheista.
– Tilaisuudet olivat aika pitkiä, ja jatkuivat välillä tuntikaupalla. (Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
(Mika Roineen arkisto)
Seinät tulevat vastaan
Ylistysteltan suosio kasvoi vuosi vuodelta. Se sai paremman paikan tapahtuma-alueen toiselta laidalta. Teltta kasvoi, mutta tuntui jäävän koko ajan pieneksi. Juhannukseksi 2002 valmistui uusi, 1500-paikkainen teltta.
– Myöhemminkin telttaa laajennettiin valmistamalla siihen lisäkaistoja, Marko Halttunen kertoo.
Telttaan jonotettiin, ja useimmiten vain noin puolet halukkaista mahtui sen liepeiden sisäpuolelle.
– Ei teltan suosio oikeastaan suuri yllätys ollut, sillä ymmärsin varsinkin nuorten ja nuorten aikuisten kaipaavan tämäntyyppisiä tilaisuuksia.
Petri Kososelle kuvio alkoi avautua kunnolla vasta jälkeenpäin.
– Erityisesti alkuvaiheessa en ymmärtänyt lainkaan, että olimme osa jotain suurempaa, josta tulisi jopa jonkinlainen käsite.
– Meitä pyydettiin mukaan vuosi toisensa jälkeen, ja huomasimme että homma myös kasvoi joka vuosi. Siinä mielessä alkoi aika pian huomamaan, että kyllä tilausta tälle on.
Ylistysteltassa tehtiin kolme Kososen ja Undivided Heart -yhtyeen levyä, jotka pitkälti määrittelivät, miltä ylistys vuosituhannen vaihtessa Suomessa kuulosti.
Varjotapahtuma?
Petri Kososesta itsestään tuli käsite, johon uudenlainen ylistys kiteytyi.
– En voi kieltää, että näin Jumala näki hyväksi, Kosonen muotoilee.
– Moni on kuvaillut tehtävääni Suomessa pioneerimaiseksi. En tosin kokenut saavani Jumalalta tällaista kutsua tai ilmoitusta. Olin vain valmis tulemaan mihin kutsuttiin ja palvelemaan Jumalaa ylistyksenjohtajana.
– Ehkä Jumala näki hyväksi kutsua nuoren miehen Ruotsista palvelemaan Suomea, ja näin minua ei koskaan välttämättä nähty minkään seurakunnan, kirkkokunnan tai järjestön erityisenä edustajana.
Ylityskulttuuri ei miellyttänyt kaikkia. Ylistysteltta sai osakseen kritiikkiä, ja kriittisimmissä arvioissa sen katsottiin muodostuneen varjotapahtumaksi Juhannuskonferenssin sisällä.
– Konferenssi koko kansan juhlana on moniulotteinen tapahtuma ja sen sisällä saattaa elää erilaisia kulttuureita, Marko Halttunen puolustaa vuosituhannen vaihteen asetelmaa.
– Nykyisinkin esimerkiksi varhaisnuorten tapahtumat ovat yläkouluikäisille olleet ikään kuin ”konffa konffan sisällä”. En puhuisi varjokonferensseista.
Ylistys ja perinteinen musiikki vastakkain
Petri Kosonen ei muista itse kohdanneensa juurikaan kritiikkiä.
– Tiedän että meitä kritisoitiin. En rehellisesti sanottuna muista kuitenkaan montakaan sellaista tilannetta. Ehkä Herra varjeli minut suurimmalta osalta, ehkä olen saanut armon unohtaa.
Toisaalta aikakin oli erilainen.
– Ehkä se, että olimme aktiivisimmillamme ennen some-aikaa helpotti myös tilannetta. Tietysti olisimme luonnollisesti saaneet myös positiiviset palautteet sitä kautta.
Kosonen tiedostaa kehityksen, jossa ylistysmusiikki ja muunlainen hengellinen musiikki on asetettu vastakkain.
– Kyllä se taisi mennä niin, mikä on valitettava asia.
– Itse pyrin erityisesti vanhemmissa ja perinteisissä seurakunnissa valikoimaan myös vanhempia lauluja, ja esimerkiksi Hengellisen laulukirjan ylistys- ja rukoushenkisiä lauluja välttääkseni vastakkainasetteluja ja rakentaakseni siltoja.
– Silti, kun jotain uutta purkautuu voimakkaasti esiin, yleensä sille löytyy myös vastarintaa. Helposti tulee jonkinlaisia ylilyöntejä ja väärinymmärryksiä.
– Uskon että voimakkaat vastakkainasettelut ovat jo takana ja nykyään pystytään pääosin näkemään erilaiset tyylit, tavat ja kulttuurit voimavarana ja siunauksena, eikä päinvastoin.
Kaikella on aikansa
Ylistysteltan nimi muuttui 2010-luvulla Ylistys- ja teemateltaksi. Nimenvaihdos heijasteli muuttunutta ajattelua. Tämäkin teltta tuli lopulta tiensä päähän vuonna 2016, jolloin konferenssissa toteutettiin mittava ohjelmauudistushanke.
– Yhtenä tavoitteena oli vähentää tilaisuuksien määrää ja panostaa niiden laatuun, Marko Halttunen kuvailee.
– Itse asiassa tarkoitus ei ollut lopettaa Ylistysteltan sisältöä, vaan tarjota sille uusia uomia isommilla areenoilla.
Petri Kososen työ Ylistysteltassa päättyi vuonna 2006.
– Omalta puoleltani aloin kokemaan viimeisien vuosien aikana, että se, mitä ylistysteltassa tapahtui, tulisi tapahtua isossa teltassa.
– Uskon, että ylistysteltta oli profeetallinen tiennäyttäjä, jotain siitä mitä Jumalan sydämellä on ollut helluntaikansaa varten. Se oli myös vastaus monen ihmisen hengelliseen janoon ja nälkään.
– Kuitenkin, ymmärtääkseni sen ei ollut tarkoituskaan elää omaa elämäänsä loputtomiin kaiken muun toiminnan rinnalla, omana saarekkeenaan. Kaikella on aikansa, ja Jumala luo uutta.
Teksti on katkelma kesällä julkaistavasta Anssi Tiittasen ja Reijo Vaurulan kirjasta Totta se on! – helluntaigospelin kiihkeät vuosikymmenet.
