Korkeimman suojassa – Sota-aikana tapahtui ihmeitä, jotka eivät ole selitettävissä kuin Jumalan avulla

 

Sota-aika osoitti, että pienikin kansakunta kykenee puolustamaan itseään, jos kansa on yhtenäinen ja rukoilee Jumalaa avuksi. Kuvassa partio Talvisodan loppuviikkoina Tormualla. (SA-kuva) 

Jumalaa rukoiltiin niin kotirintamalla kuin linjoillakin. 

Lyhyen välirauhan jälkeen sota tempaisi piskuisen Suomen taas hyiseen otteeseensa. Niinpä Uuno Kaukiainenkin joutui pukemaan ylleen armeijan harmaat ja lähtemään rintamalle muiden asevelvollisten mukana vuonna 1941. 

Erään kerran aseettomana palvellut Kaukiainen joutui outoon tilanteeseen. Hän oli tullut yksikkönsä kanssa lähelle järveä ja sai päähänsä lähteä etsimään saunaa. Rannasta sellainen löytyikin. Lämmittämään Kaukiainen ei sitä sentään alkanut, vaan ajatteli mennä ilmoittamaan etsiskelynsä tulokset muille miehille. Kovin montaa askelta hän ei ehtinyt ottaa, kun hän tajusi järveltä tulevan soutuveneen. 

IK-opisto (vuosisop) neliöb.17.-30.1.MJa

– Vene oli huomaamatta päässyt jo lähelle. Venäläisten sotilaiden vihertävän ruskeat asepuvut kertoivat, millaisista miehistä oli kysymys. 

 

Venäläiset olivat aseistuneita, joten Kaukiainen oli hengenvaarassa. Kiihkeästi hän koetti päättää, mitä tilanteessa kannattaisi tehdä. Jos hän lähtisi juoksemaan pakoon, luoti veneestä lopettaisi yrityksen lyhyeen. Niinpä hän otti tietoisen riskin ja jäi paikoilleen. Hän huusi heidän kielellään sen, minkä oli aikanaan oppinut. 

– Tulkaa tänne! Kädet ylös! 

Samalla hän piti kädet tiukasti selän takana, joten viholliset eivät voineet tietää, että heille huuteleva suomalainen oli aseeton. Kaukiaisen takana kasvoi sankka metsä, joten puiden takana saattoi olla vaikka kuinka monta suomalaista odottamassa kiväärit ojossa. Seuraavat hetket olivat ratkaisevia hänen henkiin jäämisensä kannalta. 

– Venäläiset rantautuivat ja ojensivat kuuliaisesti aseensa, automaattikiväärin ja seitsemästi laukeavan Nagan revolverin. Samalla he näyttivät, että heillä oli veneessä mukanaan lihaa, joka oli peräisin hevosen ruhosta. 

Niin erikoinen kolmikko lähti marssimaan kohti suomalaisten sotilaiden olinpaikkaa. Heidän saapumisensa perille herätti hämmennystä. Olihan se aika epätavallista, että aseeton, omantunnonaraksi kutsuttu mies vangitsee kaksi aseistettua vihollisen sotilasta. 

Mies kiitti Jumalaansa hartaasti osakseen tulleesta varjeluksesta. 

 

Kesällä 1944 Pauli Maikkola oli komennettu tovereineen Viipurinlahdelle Hannustien saarta puolustamaan. Elettiin aikaa, jolloin Neuvostoliitto oli aloittanut suurhyökkäyksensä Kannaksella. 

– Saaressa olevista kaivannoista katselimme, kun vihollinen yritti tulla meidän asemiimme. Meri kiehui kuin puuropata tykkitulesta, ei siitä lävitse niin vaan päästy. Kaikkensa vihollinen kuitenkin yritti, laskivat paksun savuverhon, jonka suojissa etenivät. Silti kuin ihmeen kaupalla vain muutama venäläinen pääsi saareen asti, ja heidätkin ammuttiin. 

Yhtä asiaa Maikkola kaipaa nyky-yhteiskuntaan. Sitä, mikä oli niin itsestään selvää muutamaa kymmentä vuotta aikaisemmin. Kristillisyyttä, joka näyttää yhä enemmän katoavan marginaaliin, ja paikoitellen siitä puhuminenkin koetaan jonkinlaisena uhkana. 

– Sodan aikana asiat olivat vallan toisin. Rukoiltiin Jumalaa niin kotirintamalla kuin linjoillakin. Sellaiset arvot kuin koti, uskonto ja isänmaa pidettiin tärkeinä. 

 

Joskus niinkin pieni asia kuin aivastus saattaa pelastaa hengen. Sen sai Tenho Mäntyniemi kokea henkilökohtaisesti. Hän istuskeli muutaman muun sotamiehen kanssa makasiinissa, juttu kulki ja nauruakin oli ilmassa. Se oli suhteellisen rauhallinen päivä, mitään rajuja keskityksiä ei tullut suomalaisten asemiin. Oltiin kuitenkin sodassa, ja siitä tuli muistutus hetken päästä varoittamatta. 

Tapahtui kaksi asiaa melkein yhtä aikaa. Mäntyniemi joutui keskeyttämään juttunsa aivastukseen, joka sai hänen päänsä liikahtamaan muutaman sentin. Samalla kuului valtava humahdus ja mies ehti nähdä vain kirkkaan leimahduksen. Ensin hän ei tajunnut, mitä oli tapahtunut. Kaikkialla oli savua, huutoa ja sekasortoa. Kranaatti oli tullut seinän lävitse ja lentänyt Mäntyniemen pään vieritse suoraan muutaman metrin päässä istuvan miehen syliin tuhoisin seurauksin. 

– Oli se järkyttävä näky. Sirpaleet tekivät pahaa jälkeä. Minä selvisin pelkällä säikähdyksellä. Ilman sitä aivastusta kranaatti olisi osunut minuun ja minun maallinen vaellukseni olisi päättynyt Metsäpirtissä. 

 

– Kerran jouduimme kaameaan konekiväärikeskitykseen ja minäkin makasin maata vasten niin litteänä kuin mahdollista. Pitelin kaksin käsin kiinni edessäni olevasta mättäästä, ettei luotisuihkujen aiheuttama ilmanpaine nostanut ilmaan. Sellainen tunne minulla oli, että jalat irtosivat kumminkin maasta, ainakin manttelin selkämys pullisteli tuulessa, muistelee Viktor ”Viki” Hedman. 

Keskityksen loputtua hän silmäili silmiään uskomatta mantteliaan, jossa oli luotien tekemiä reikiä vieri vieressä. 

– Ja minussa ei naarmuakaan! Kyllä siinä jonkinlainen Jumalan varjelus täytyi olla. 

 

Teksti on toimitettu ja löytyy kokonaisuudessaan kirjoittajan kirjasta Itäraja liekeissä (Aikamedia, 2017).