Kirjailija Antti Hurskainen fantasioi kirkkokahveille menemisestä

 

Kuva: Jani Laukkanen.

Antti Hurskainen kokee olevansa pyykinpesukone, jonka nukkasihti pitää puhdistaa säännöllisesti messussa.

Valokuvaaja Jani Laukkasen mielestä Antti Hurskaisessa on ”lakonista voimaa”, kun tämä istuu Rytmi-baarissa Helsingissä. Vaihtoehtoisia ilmeitä ei heru. Ikään kuin viileän olemuksen taustalla olisi vuosien treeni. Voi olla, että kyse on väsymyksestäkin.

– Nukun huonosti, aika ei riitä mihinkään, Hurskainen sanoo.

Dei Neliöb. 4.-7.3.

Hän ei valita. Hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Muilta osin aika menee kirjoittaessa.

– En harrasta mitään.

Päivä alkaa viideltä.

– Se ei ole mikään tavoite, on luontevaa herätä silloin.

Lapsi on vietävä päiväkotiin. Työhuoneelle Hurskainen ehtii kahdeksan jälkeen.

– Välillä kirjoittamisen on pakko olla mekaanista. Joinain päivinä pitäisi pystyä vain lukemaan tai kävelemään kaupungilla.

– Mutta jos en saa kirjoitettua mitään, tuntuu etten tee töitä, Hurskainen sanoo ja yrittää pyydystää banaanikärpäsen.

Uusi esseekokoelma julkaistaan talvella. Nimi on En kieltäytynyt aseista. Aiemmin Hurskaiselta on tullut esseekokoelmien lisäksi monologiromaaneja. Uusin romaani Suntio on kristillinen kirja, johon Hurskainen ”alentui kirjoittamaan juonen”.

– Kirja on fiktiota, mutta siinä on omia ajatuksiani. Käyn dialogia itseni kanssa.

Kirjassa suntio keskustelee kirkkoherran kanssa. Aiheina ovat esimerkiksi Ingmar Bergman, Dietrich Bonhoeffer, Kiihtelysvaaran kirkkopalo, julkiset anteeksipyynnöt ja ”viikatemiehen komedia”.

Kustantaja kertoo, että ”Suntio lähestyy olemassaolon ydinkysymyksiä kuten syyllisyyttä, itsekkyyttä, armoa, pelkoa ja kuolemaa kristinuskon, taiteen sekä moraalifilosofian avulla”.

Körttiläistä hanavettä

Lapinlahdella kasvaneen Hurskaisen lapsuudenkoti oli tapakristillinen, mutta kodista puuttuivat kristilliset tavat.

– Emme käyneet kirkossa edes juhlapäivinä. Vaikka lapset kastettiin ja vietiin seurakunnan päiväkerhoon, koko kysymystä Jumalasta ei ollut olemassa.

Koulussa mentiin jumppasaliin kuuntelemaan aamuhartautta.

– Körttiläisyys saatiin vesijohtovedestä.

Hurskaisen kirjoissa onkin körttiläinen vivahde.

– Mutta lapsena en edes tiennyt, mitä körttiläisyys tarkoittaa.

– Sehän kuulostaa haukkumasanalta, mitä se onkin. Isäni käytti sitä joskus niin.

Oman seurakunnan rippileiri oli Hurskaiselle hieno kokemus. Paitsi sitten, kun hän tajusi, ettei se ollut.

– Lähetetään joukko 15-vuotiaita kahdeksi viikoksi saareen. Siellä oli dynaaminen nuoriso-ohjaaja, joka oli kiinnostunut siitä, että hänen suosiostaan kilpaillaan.

– Jumala ei ollut tärkeä.

Vaikka Hurskainen oli ”leirin sosiaalisessa hierarkiassa” tarpeeksi korkealla, hän koki jälkeenpäin itsensä petetyksi.

– Kun tuollaista karismaattista hahmoa lähtee seuraamaan…

– Mietin myöhemmin, millä asialla hän oli.

Kokemus horjutti Hurskaisen orastavaa uskoa.

– Minulle tuli rippikoulun jälkeen kieltoreaktio, ja päätin, ettei mitään, mitä siellä tapahtui, ollut olemassa.

– Vaikka siellä ei siis tapahtunut esimerkiksi rikoksia, Hurskainen lisää.

Takaisin kirkkoon

Hurskainen meni Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta ja liikkui valveutuneissa piireissä. Eräs tapa osoittaa valveutuneisuutta oli kirkosta eroaminen.

– Vuosina 2007-2009 luin muiden mukana uusateistien hittikirjoja. Dawkinsin Jumalharhan myötä olin helpottunut, koska selvisi, että Jumalaan uskominen on lapsellista.

Kirkosta eroamisen jälkeen Hurskainen alkoi kuitenkin kiinnostua Jumalasta.

– Kun luin ja kirjoitin kaikki päivät, uskonasiat pulppusivat esiin.

Mitään tiettyä uskoontulon hetkeä Hurskainen ei pysty nimeämään. Joka tapauksessa herääminen tapahtui ennen 30 ikävuotta.

– Pitkään mietin, miltä se näyttää ulospäin. Voinko olla kristitty ja samalla järkevä ihminen.

Hurskainen erosi vielä uudestaan kirkosta ja liittyi taas takaisin. Kirkkoon kuulumisen merkitys on hänelle vähän epäselvä.

– Käytän kirkon palveluita, hän sanoo ikään kuin kostaakseen jotain.

– Autan sitä pienellä rahavirralla.

Messussa hän käy ”silloin tällöin”. Lähimmässä luterilaisessa kirkossa.

– En halua kertoa, missä.

Minkälaisia saarnat ovat olleet?

– Eipä ne enimmäkseen ole kovin, Hurskainen aloittaa.

Huokaus.

– Erityisiä.

Hurskainen toivoisi saarnoilta ajattelemisen aihetta.

– Muutakin kuin referaattia raamatunkohdasta. Toisaalta koko messu on rituaali, jossa asiat toistuvat. Se on myös sen vahvuus. Voi miettiä, pitääkö saarnankaan olla mitenkään persoonallinen.

– Mutta jos on, se ilahduttaa.

Puhtaat värit

Hurskainen käy kirkossa yksin, eikä hän osallistu yhteistoimintaan seurakunnassa.

Eräässä esseessään hän fantasioi kirkkokahveille menemisestä.

– En ole koskaan mennyt.

– Millaista siellä on?

Sanon, että juuri sellaista kuin voisi kuvitella.

– Seurakunnassa on tietysti jo tuttuja kasvoja, sellaisia 50 vuotta minua vanhempia. En ole kuitenkaan kokenut tarvetta ottaa kontaktia. Eivät hekään.

Kotimaa-lehdessä Hurskainen kuvaili, että jos uskon keskus ei ole ristiinnaulittu Kristus, hän ei ymmärrä siitä mitään.

– Niin se varmaan on. Uskoni on aika hiljaista.

– Olen aina vihannut sitä, kun jotakin laulua tai kirjaa sanotaan väkeväksi, mutta kristinusko on minulle juuri sitä. Kaikki värit ovat vahvoja. Musta on kunnolla mustaa ja valkoinen oikeasti kirkasta. Messussa harso poistuu silmien edestä.

Dawkinsia lukiessaan Hurskainen oli ajatellut, että pitäisi tutustua kaikkiin uskontoihin ja valita paras.

– Jossain vaiheessa tyydyin hanavesikörttiläisyyteen. Jos lähellä on asia, joka tuntuu toimivan, tyydyn siihen. En osaa perustella sitä hyvin, mutta tuskin muutkaan osaavat.

Kammottavat todisteet

Uskon älyllinen puolustaminen ei kiinnosta Hurskaista.

– Esimerkiksi jumalatodistukset eivät innosta, kuten eivät nekään todistukset, ettei Jumalaa olisi. Ne ovat lapsellisia. Jos on saavutettu varmuus, en tiedä, mikä on uskon osuus.

– Olisi kammottavaa saada riittävästi todisteita.

Sen sijaan kristillinen usko ja taide ovat Hurskaisen mukaan lähellä toisiaan.

– Molemmissa pelataan mysteerin kanssa.

Niin myös messussa, jossa Jumala palvelee kirkossa istujaa.

– Se on puhdistus. Pesukoneesta pitää puhdistaa nukkasihti. Minustakin voi puhdistaa sen. Osaan olla maailmassa paremmin, kun lähes säännöllisesti käyn messussa.

– Kirkossa käydään opettelemassa ja palataan oikeaan elämään. Hetkeksi tulee parempi mieli ja pystyn hoitamaan asiat, heräämään ja nukahtamaan.

Kirkon perusteosta Hurskainen kuvaa inspiraation lähteeksi.

– Käytän sitä työssänikin paljon. Se on hurja tekstikokoelma, jossa on loputtomasti uusia puolia.

Luterilaisuudessahan opetetaan, että Jumala opitaan tuntemaan Raamatun kautta.

– Aina on syyllisyys, että sitä pitäisi enemmänkin lukea. Luen tiettyjä kirjoja useita kertoja, ja Raamatun suhteen tuntuu siltä, ettei se ole ainakaan väärä käyttötapa.

Hurskaisen uskossa on kyse Jeesuksesta. Uskonopin mukaan Jeesus kohdataan Raamatun sanan lisäksi kasteessa ja ehtoollisessa.

– Ehtoollinen on pohjimmainen syy, miksi menen messuun. Ehtoollisessa ne nukat poistetaan. Synninpäästö on tosin ollut jo aiemmin. Nämä kaksi ovat tärkeimmät.

– Olennaista on fyysisyys: mennään polvilleen, leipä ja viini niellään.

Ehtoollisessa kiteytyy se, mitä kristityn elämä muutenkin on: syntien anteeksi saamista.

– Vahvat ihmiset eivät tarvitse tällaista.

– Ateismissa minua hämmentää ristiriidan puute. Minusta kaikessa on sekä valoa että pimeyttä. Uskonnollinen onni on surun ja Golgatan lävistämää.

Rovasti Olavi Peltola on sanonut, että usko on särkymistä Kristuksen hahmon edessä.

– Hyvin sanottu.

– Ristissäkin menee kaksi viivaa eri suuntiin.

Opetellaan kuolemaan

Antti Hurskaisen päässä kaikuu kirjailija Juha Seppälän kuvaus kirkosta, joka on muuttunut ”hiphop-henkiseksi”.

– Vähenevään jäsenmäärään ja nuorison katoamiseen liittyvä yrittäminen viestii epätoivosta, Hurskainen toteaa.

Kirkon sanoma ohenee, kun halutaan miellyttää. Ja toisaalta halutaan miellyttää, koska sanoma on ohentunut.

– Kun edes miellytettäisiin taitavasti, mutta kun kirkon nuorekkuus on sellaista, mitä nuoret eivät enää ole.

Hurskainen nostaa esimerkiksi Haagan seurakunnan someviestinnän, Helsingin Paavalinkirkon samba-messun ja piispa Mari Leppäsen kolumnit, joista Hurskainen lausui Suntion julkistuspuheenvuorossa seuraavaa:

Leppäsellä on koulutus, vakaumus ja asema, joiden turvin hän välttelee viittaamasta kirjoituksissaan Kristuksen opetuksiin. Sitaatti evankeliumista säikäyttäisi keskiverroksi lukijaprofiilissa määritellyn tilaajan — Niinpä Leppäsen kolumnit tarttuvat yhteiskunnallisiin epäkohtiin tutkijan, poliitikon, hyvän tahdon lähettilään tai kenen hyvänsä terävyydellä.

”Erehtyminen ja keskeneräisyys kuuluvat elämään.” Naulan kantaan, jos miljoona kertaa vasaroituun kohtaan katsoo tarpeelliseksi pamautettavan. Piispasta on tullut kolumnistien Yö-yhtye. Kumpikin kuulostaa valmiiksi karaokelta.

Hurskaista miellyttää edesmenneen professorin Osmo Tiililän kuuluisa toteamus, että kirkko on olemassa sen vuoksi, että täällä kuollaan.

– Olen lukenut Tiililää paljon. Tulevassa kirjassani on hänestä essee, jossa käytän muun muassa Timo Junkkaalan kirjoittamaa elämäkertaa.

Tiililä kirjoitti paljon kuoleman jälkeisestä elämästä.

– Hänen kirjansa Oma pääsiäiseni on teologisesti kokeellinen. Siinä Tiililä hahmottaa, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen ja keitä hän kohtaa, kollegoja ja tuttuja, Hurskainen kertoo vähän huvittuneena.

– Paras on kuitenkin Kuolema-niminen kirja, jonka Tiililä teki saatuaan infarktin Luterilaisen maailmanliiton kokouksessa Brasiliassa. Hän makasi siellä kuoleman kielissä, eikä saanut kontaktia hoitohenkilökuntaan, kun ei osannut kieltä, Hurskainen referoi.

Hänestä kuolema vaikuttaa ”lävistävän kaiken”.

– Parin viime vuoden aikana muun muassa isäni kuoli. Olen joutunut käymään tätä teemaa läpi. Kirkon ja taiteen ydintehtävät ovat samankaltaisia – opetella kuolemaan.

Siinä on opettelemista, koska kuolema on kammottava mahti.

– En tiennyt, että Martti Ahtisaaren kuolema tuntuisi missään, mutta kyllä se tuntui. Kuoleman vaikutuksia ei voi ennakoida.

– Kristilliseen elämään kuuluu sekä tämän- että tuonpuoleisuus, mutta en pidä niitä tasaveroisina. ikuisuus on suurempi.

Toisaalta Jeesus sanoi, että Jumalan valtakunta on jo keskellämme. Uskossa häneen tämän- ja tuonpuoleinen ovat molemmat läsnä.

– Näinhän se on, ja samalla kun sanon näin, en ymmärrä miten se voisi olla niin.

– Aika paljon olen omaa kuolemanjälkeistä elämääni miettinyt. Se ei ole keskeistä kristittynä olemisessa, vaikka sen painoarvo on kaikkein suurin.

Näiden pohdintojen jälkeen täytyy kysyä, voisiko Hurskainen ajatella ryhtyvänsä papiksi.

– Minulla ei ole juuri lainkaan kokemusta työelämästä. Ehkä mieluummin suntioksi.

– Koko kirja oli työpaikkafantasia.

Haastattelu on julkaistu Elämä-lehdessä 11-12/2023

 
Artikkelibanneri perussanoma