Kirjoittanut
Kirjailija-luennoitsija, jonka sydän sykkii evankeliumille, parisuhteelle ja isovanhemmuudelle.Naurua, puheensorinaa, hellää kosketusta, kiljahtelua koko kirkon täydeltä. Siis missä olen? Mikä on tämä hulvattoman eloisa joukko? Jeesusta väliin, käsiä ylös, hetken vakaata rukousta ja sitten taas iloitaan. Paljon tuttua ja turvallista ja samalla hämmennyksen häivää. Olenko siis mukana samassa ”Fazerin sekalaisten” pussissa, kuten vuonna 1972? Kyllä olen!
Vivamon kirkko otti hoivaansa suuren työntekijäjoukon, jonka kohtaamisen ilosta oli kyse. Nuorien työntekijöiden ohjaimissa ei ehtinyt kyllästyä, vaikka toisinaan kaipasi kunnon taukoa, kahdenkeskistä juttelua ja toistemme mahdollisten kyyneleiden pyyhkimistä. Niin kuin silloin ennen vanhaan, kun itse olin nuori ja rinnalla penkissä saattoi istua Erkki Leminen, Niilo Tuomenoksa tai William Uotinen. Nuorena opiskelijatyöntekijänä, juuri Münchenin olympialaisten evankelioimistiimistä palaneena, yritin hahmottaa omaa paikkaani ja kutsumustani tässä merkittävässä joukossa. Olo oli samalla kertaa turvallinen ja epäkypsän hämmentynyt. Mitä minä täällä teen? Kelpaanko, riitänkö, olenko kuullut oikeasti Jumalan kutsun tähän tehtävään. Olinko ollut tyhmä jättäessäni hyvän ja kiinnostavan työn TYKSin lasten teho-osaston hoitajana?
Kuitenkin näiden kokeneiden julistajien, opettajien ja johtajien armollinen, jopa arvostava asenne ja sanat vahvistivat kutsumustani. Tarvitsin heidän viisauttaan omaan kasvuuni ihmisenä ja työntekijänä. He auttoivat peilaamaan sisimmän tuntoja olemalla itse rehellisiä eläen samasta armosta kuin minä.
Ilman vanhempaa sukupolvea olisin kasvanut liian nopeasti itseni ja ikäiseni varassa. Siitä olisi puuttunut sellaista elämäntaitoa, jossa langennut saa nousta, tappiosta kertyy pääomaa, pettymyksistä vahvistuu, työnäky avartuu, omat lahjat saavat tilaa löytää uusia kanavia.
Seistessäni ja huitoessa käsilläni muiden mukana, ymmärsin sukupolvien arvon näissäkin ympyröissä. Boomerit tarvitsevat nuorempien visioita ja intoa, he puolestaan kokeneiden sukupolvien kokemusta, joka voi tarjota pitkiä linjoja, merkityksellisyyttä ajan juoksussa. Vaikka haasteet ovat tänään kovat ja uudenlaiset, ihmisen sielu ja evankeliumin sanoma ovat muuttumattomat. Vaikka keinot muuttuvat ja kehittyvät, jotain itse elämään liittyvää pysyy samanlaisena inhimillisenä totuutena. Eihän muuten Raamatun sanat koskettasi edelleen ihmisen sydäntä ja sielua.
Sukupolvien sidettä ei voi pakottaa, se pitää oivaltaa ja vapaasti hyödyntää. On hyvä, jos joukossa on heitä, jotka voivat sanoa kokemuksen rinta -äänellä: ’Minä tiedän. Olen ollut siellä itsekin ja olen selvinnyt!’ Minä boomeri tarvitsen yhä itseäni vanhempia osoittamaan tietä sumuisina päivinä ja haluan itse olla sellainen tiennäyttäjä nuoremmille, jos se sopii heille.
On huikean hieno näky, kun loppurukoukseen kirkossa polvistuvat kaikki sukupolvet rinnakkain. Yhteinen Herra ja työnäky sekä rosoinen ihmisyys liittää lujasti yhteen. Tällainen monisäikeinen lanka ei helposti katkea!
