Tämä blogi on kesäblogi ja kuuluu kategoriaan seurakunta sekä ala-allegoriaan nuorisho, ahdishtus, kiushaush, shynti.
Anteeksi, anteeksi ja vielä kerran anteeksi.
Tästäkin blogista tuli vähän pitkä.
Mutta halusin leipoa tähän koko sieluni sisään.
Olin kirjoittamassa jo vuosi sitten, kun uusin versio Nuoren seurakunnan veisukirjasta ilmestyi, mutta onneksi pastori Korhonen ehti ensin analysoida uutta painosta hänelle annetun viisauden mukaan. Hänen kirjoituksissaan tosin on yhtä ja toista vaikeatajuistakin, mitä kulttuurihistoriaa heikosti tuntevat vääntelevät… no, tai ainakin jäävät paljosta paitsi. Sillä ”Jonnet ei tiedä”. Eivätkä voikaan tietää, sillä mitäpä kulttuuri muuta on, kuin viittauksia ja kerrostumia, joita rakennetaan aikaisemman kulttuurin päälle. Joten lepo vaan, vaikka et tietäisi, mistä puhun.
Lisään vain joitain mielestäni vähemmälle huomiolle jääneitä näkökohtia ja havaintoja.
Kesä, nuotio, riparit ja laulut – mikä olisi parempaa? Vaan mitkä laulut? Siinäpäs kuuma peruna, jota varmasti on mietitty yhden jos toisenkin nuotion ääressä.
Itse muistan hyvin keskustelut muistaakseni vuoden 1995 NSV-painoksesta, missä oli sellaisia legendaarisia biisejä, kuin Rafaelin enkeli ja Lumi teki enkelin eteiseen. Oliko siellä myös Varrella virran? Ihmettelimme sitä silloin ja päivittelimme ”kirkon alamäkeä”. Mitä sitten seuraavassa painoksessa? Metallicaa?
Toki painoksessa oli mukana myös esimerkiksi jo aika lailla unohtunut Pepe & Hyvä olon hieno biisi Ihana ja lyhyt elämä, jonka lauloimme ystäväni muistotilaisuudessa.
(Tuosta juontuikin mieleeni, että moni Seurakuntalaisen lukija on varmaan kanssani jo vuosia pohtinut, oliko samannimiseltä Pepen levyltä löytynyt hieno, mutta erikoinen Kuolleen miehen blues kenties saanut vaikutteita Kerry Livgrenin mestariteoksesta New age blues. Joskus tehtiin hyvää musaa. Ihan ihmisvoimin.)
Olen jaksanut nauraa kippurassa Kummelin ”Virsikirjan lisälehdiltä” (1997) -sketsille vuodesta toiseen.
Nauran mm. vähän pihalla olevalle nuorisomuusikolle. Kuka senkin keksi? Luettuani luotettavasta lähteestä, että hiljattain menehtynyt Heikki Silvennoinen toimi jossain vaiheessa nuorisomuusikon virassa, loksahtivat palaset kohdilleen…
Huhujen mukaan jossain seurakunnassa on vielä tänäkin päivänä nuorisomuusikon virka. Milloin Maata Näkyvissä -festareilla on nähty nuorisomuusikkojen all stars -bändi? Olisi aika!
Nauran suhu-ässille, duurilopetuksillle ja muille herkullisille kliseille. Osuvia havaintoja on monta peräkkäin.
Mutta ennen kaikkea näin Virsikirjan lisälehdiltä -sketsin osuvana parodiana kirkosta, joka ei enää usko omaan sanomaansa.
Sketsi oli hauska, koska siinä oli jotain totta. Jotain, josta minullakin oli kokemus.
Lisälehdet tietenkin tulivat taas mieleeni uusimmasta NSV:n painoksesta.
Tästä päästään varsinaiseen kysymykseen, joka vaivaa mieltäni vielä paljon enemmän kuin Samu Haberin musiikki (NSV 2025).
MITEN TEKOÄLYLLE NAURETAAN?
Mitä siis kulttuuri on, ellei yhteisiä, jaettuja kokemuksia? Yksin koettu elämys ei vielä ole kulttuuria ainakaan siinä mielessä kun nyt tarkoitan. Vai onko? Nuorisomuusikko Ingemar Stenmark, Laukaan seurakunnan urkuri Anders Gärderoth, Kikka Korea, Speedy ja Saku, jne. ovat – ehkä muistakin kuin minusta – lähes kuolemattoman hauskoja hahmoja, koska me yhdistämme ne joihinkin oikeisiin ihmisiin, kliseisiin, musiikkityyleihin, tms. kulttuurin ilmiöihin, jotka ovat edes jollain tasolla jaettuja. Nauramme niille, koska jollain tasolla ne ovat totta. Vahvasti liioiteltua tietenkin, mutta se kuuluu tyylilajiin.
Ilman jaettua kokemusta ei voi olla edes satiiria, komediaa, koska ei ole mitään, mille kaksi tai useampi ihminen voisi yhdessä nauraa. Paitsi ehkä pieru.
Ja tätä kohti olemme menossa?
”Kulttuurina” olemme matkalla kohti kertakäyttöisyyden ja yksilöllisyyden täydellistymistä. Juuri täydellisesti sopiva räätälöity taideteos, musiikki, sanoitus jne. hetken tarpeeseen. Kuulin musiikkitoimittajalta, että suoratoistopalveluiden uudesta musiikista yli puolet taitaa olla jo tekoälyn tekemää. Jokainen meistä elää luurit päässä omassa yksilöllisessä musiikillisessa todellisuudessaan. Emme edes tiedä samoja ”biisejä” tai artisteja, jos ne ovat edes ihmisiä.
Ja sekin, mikä on yhteistä, on kertakäyttöistä. Jo nykytekniikalla lienisi mahdollista esim. luoda konsertti tai tanssitapahtuma, jossa tekoäly tulkitsee yleisön tunnetilaa ja toinen ohjelma samassa hetkessä laatii tilanteeseen sopivan seuraavan kappaleen. Älyranneke yhdistettynä tekoälyyn mahdollistaisi saman yksilötasolla. Tässä sopiva voimabiisi sinun aamuusi!
Kun tekoäly voi tuottaa muutamassa hetkessa ihmiskunnan kulttuurihistorian verran runoja, lauluja, musiikkia, kuvia ja kohta myös elokuvia, sen kuluttaminen muuttuu. Ja samoin muuttuu motivaatio musiikin ym. tuottamiseen. Miten perustelet vaikkapa nuorelle kaiken sen taiteen ja kulttuurin tekemiseen liittyvän vaivannäön? Tämä on minusta ehkä kaikkein vaikein kysymys.
Seurakunta taitaa olla niitä viimeisiä paikkoja, joissa voit yhä tavata ilmielävän (toki jo varmaan vähän harmaantuneen) nuorisomuusikon, kanttorin joka pitää kiinni jopa virsien sävellajeista juuri kuin ne on koraalikirjaan ylöskirjoitettu, kitaraa rämpyttäviä nuoria tai jopa kuoron. Kulttuurin, jossa voi olla mukana ja joka on lihaa ja verta ja hikeä ja kyyneliä. Ja jolle voi myös yhdessä nauraa.
On toki moniakin syitä harrastaa musiikkia, mutta sanoisin, että jos haluat tässä ajassa edustaa vastakulttuuria, opettele soittamaan jotain soitinta – tai liity vaikka kirkkokuoroon.
Kehottaahan meitä Paavalikin: Laulakaa ja soittakaa sydämestänne Herralle… (Ef. 5:19).
Tämä ei ollut prompti tekoälylle, vaan meille.
