Varoshan uudet seinät

 

Luin hiljattain kiinnostavan artikkelin Varoshan rauniokaupungista. Vuoden 1974 konfliktiin asti se oli Kyproksen hienoimpia rantakohteita. Kuuluisuudet ja kulttuurihenkilöt lomailivat sen rannoilla, jotka Turkki lopulta valloitti.

Silloin kyproksenkreikkalaiset asukkaat joutuivat jättämään kotinsa. Turkkilainen miehitysvalta eristi kaupungin aidalla aikakapseliksi. Tänäkin päivänä sen näyteikkunamannekiineilla on yllään 70-luvun muotivaatteet.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Rauhanprosessi ei ole edennyt. Räjähdysherkässä tilanteessa kukaan ei uskalla tehdä mitään konkreettista aidatulle kaupungille. Kukaan ei enää tiedä, kenen koti se edes on. Luotien hiljennyttyä vain sanasota jatkuu. Ennen monikulttuurisen Kyproksen identiteetit ovat sementoituneet kyproksenkreikkalaiseksi ja Kyproksen turkkilaisiksi. Pattitilanne kauppasaartoineen on normalisoitunut.

Mutta samalla aika on jo kulkenut Varoshan ohitse. Sen asumiskelvottomien seinien läpi kasvaa puita.

Eräänlaista pattitilannetta eletään myös Suomessa ja sen kansankirkkosysteemissä. Kirkkotaistelu on rauhoittunut ja aitoja on pystytetty. Silti nykymenoon tyytymättömät herätysliikeihmiset jatkavat arvostelemista omissa seuroissaan, lehdissään ja jumalanpalvelusyhteisöissään. Lähtemättä Lähetyshiippakunnan tielle uusia pappeja ei saada kuin ulkomaisten porsaanreikien kautta. Kansankirkon hallinto on puolestaan lakannut kuuntelemasta ja sen suuret paikallisseurakunnat ovat lakanneet rahoittamasta kritisoijien toimintaa. Uusia pappeja ei vihaajille vihitä kuin omattunnot taakoittavien kompromissien kautta.

Kummatkin osapuolet kuitenkin jatkavat elämäänsä ambivalentisti tuttuihin ja turvallisiin seiniin nojaten. Hullunkurinen pattitilanne on normalisoitunut.

Osa herätyskristityn identiteettiä on nyt olla kirkkokriittinen. Silti pelätään, ettei ilman kansankirkon virallista tukea jäisi toiminnanmahdollisuuksia. Osa suuren kaupunkiseurakunnan aktiivijäsenen identiteettiä on nyt olla herätysliikevastainen. Silti pelätään, ettei ilman herätysliikkeiden aktiivijäseniä jäisi kohta ketään kirkollisveroa maksamaan. 

Julkisuudessa allekirjoitetaan yhteisiä tahdonilmaisuja, mutta kulissien takana arvostelu jatkuu kummallakin puolella. Patti on edelleen patti vaikka sen muutoin sanoittaisi. Tältä se ainakin tänne kauas näyttää.

Valittelun alle hukkuu helposti itse kristinuskon sanoma. Kristityn identiteettikin pelkistyy vanhauskoiseksi tai uudistusmieliseksi, vastustajaksi tai emansipoijaksi. Varjoon pölyttyy Kristus, joka kantoi kaikkien synnit: niin homojen, naispappien kuin heidän vastustajiensakin. Eikä riitelijöiden esittämä kutsu tämän Kristuksen luo vaikuta kovin uskottavalta.

En kuitenkaan tahdo lipsua valituksen tielle. Olen kyllästynyt siihen. Syyllistyn siihen toki itsekin, mutta uudenvuodenlupauksenomaisesti pyrin asiassa parannukseen.

Jos nimittäin kritiikki ei enää edistä mitään tai jos sitä ei kuunnella, siitä tulee oman negatiivisen identiteetin pönkitystä sisäänpäin ja valitusta seinille ulospäin. Negatiivinen identiteetti katkeroittaa. Eikä seinille huutamista pidetä kovin terveenä muutenkaan.

Minä tahtoisin ennemmin olla positiivinen teologi. Evankeliumi on sen verran elävöittävä voima, että sen varassa voi mennä rohkeasti eteenpäin.

Seinät ovat hyödyllisiä, mutta vanhojen kaatuessa päälle uusia on myös luvallista rakentaa. Ne seinät kestävät, joiden perustana on ja pysyy Golgata. Eikä uuden rakentamisen tarvitse merkitä vanhan halveksimista: siitä, mikä perustassa on yhteistä, voidaan edelleen iloita yhdessä. Erillään eläminen ei ole ihannetilanne. Mutta erillään ja sivistyneesti sovussa on myös mahdollista elää.

Varoshassakin pitäisi luopua vanhasta ja rakentaa täysin uutta, jos paluulupa saataisiin. Silloin virtaisivat sekä surun että ilon kyynelet. Vasta silloin kaupungin upeasta rannasta päästäisiin nauttimaan.

Ja vaikka kaupunki herätettäisiin henkiin jaettuna, sen rantahiekka olisi kaikille yhteistä.