Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Vanhemmat ristipaineissa

 

Arkipäivien tuttavapiirini koostuu pitkälti muista kotiäideistä. Kun taaperomme ovat kasvaneet, osa äideistä on palannut töihin, joku on saanut uuden työpaikan ja osa jatkaa lasten kanssa kotona.

Viime aikoina yhä useamman mamman puheet ovat keskittyneet töihin. Moni miettii kuinka kauan uskaltaa olla kotona. Pelot oman ammatillisuuden hukkaamisesta tai ”aivojen sulamisesta” ovat tuttuja. Toisaalta kovin pientä lasta ei moni haluaisi viedä kokopäiväiseen hoitoonkaan. Mitä siis tehdä jos pätkätyöstä kotiin jäänyt saisi uuden vakituisen työpaikan vastoin odotuksia? Valinnat ovat usein vaikeita ja pitkälle kantavia ja perheiden tilanteet kovin erilaisia.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Toisaalta kotona viihtyvät äiditkään eivät usein malta ”vain olla lasten kanssa”. Moni vähintään suunnittelee sivuaineopintoja avoimessa yliopistossa. Jotenkin olisi näytettävä CV:ssä, että vaikka olisikin ollut kotona muutaman vuoden, ei ole vain loikoillut.

Tunnistan näistä pohdinnoista myös itseni. Ehkäpä juuri siksi mieleeni on jäänyt erään viisikymppisen toimitusjohtajanaisen puhuttelevan avoin tunnustus: ”Voi kun olisin ymmärtänyt 20 vuotta sitten, kuinka paljon minulla on nyt aikaa.” Niimpä.

Meitä nuoria aikuisia on kuvattu sukupolveksi, joka haluaa kaiken heti. Ruuhkavuosien keskellä on varmasti hyvä muistaa, että elämä jatkuu (jos Jumala suo), niiden ruuhkavuosien jälkeenkin. Voin haluta nyt kaikenlaista, mutta onko se kaikki tarpeellista? Mitä tavoitteita ja unelmia voin siirtää ajatuksissani myöhemmäksi? Elämä on kuitenkin maratoni, ei sprintti. Jos haasteita osaa annostella sopivasti kuhunkin elämänvaiheeseen, on lopputulos varmasti parempi itselle ja läheisille.

Eräs menestyneenä juristina toiminut mies muisteli, kuinka hän oli vuosia sitten ollut lukemassa tyttärelleen iltasatua, kun puhelin soi. Se oli ”ehdottoman tärkeä” puhelu. Mies vastasi ja hoiti asian. Mutta sitten puhelin soi uudestaan. Lopulta puhelimessa vierähti puoli tuntia. Sitten hän muisti hätkähtäen, että tyttären iltasatu on edelleen lukematta! Palatessaan tytön huoneeseen valo paloi ja kirja oli juuri siinä, mihin isä oli sen laskenut, mutta tytär nukkui jo. Muistellessaan tapausta tämä isä totesi, ettei ole uransa aikana saanut yhtään sellaista työpuhelua, joka ei olisi voinut odottaa kymmentä minuuttia. ”Mutta silloin se tuntui niin tärkeältä. Enää en muista miksi”, hän huokasi.

Rukoilen itselleni ja sinulle hyvä lukijani rohkeutta tehdä omannäköisiä valintoja!