Uskon peruskäsitteiden ennalleen asettamisen aika on koittanut

 

Seurasin suurella mielenkiinnolla kolmen viime päivän ajan juuri päättyneitä erinomaisia Teologisia Opintopäiviä. Tapahtumaa on poikkeuksellisesti mahdollista seurata jälkikäteenkin 19.1.2021 asti. Erityisesti mieleeni jäivät käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelän ja TT Vesa Ollilaisen puheenvuorot. Puheenvuoroissaan he kertoivat uskossa tapahtuneista muutoksista.

Puheenvuorojen aikana jäin pohtimaan sitä, kuinka salakavalasti totuudenjälkeinen postmoderni aika on ujuttautunut keskuuteemme. Ihmiset eivät ole ainoastaan luopuneet tapakristillisyydestä, vaan määritelleet sen ydintermistön ja uskon ahdistavalta tuntuneet peruskäsitteet kokonaan uudella tavalla.

Rukous2025, 19.1.-16.2. neliöb, MJa

Tervo-Niemelä kertoi siitä, kuinka nykyihminen painottaa kristinuskon sanomassa armollisuuden ja armon tärkeyttä, mutta karsastaa syntiä. Jäin pohtimaan tuota lausetta, koska jokin tuossa tilanteessa tuntui niin ristiriitaiselta. Hetken mietittyäni oivalsin, että tuohan on osoitus siitä, että sama termi ei enää merkitse sitä, mitä se merkitsi aiemmin sen alkuperäisessä asiayhteydessä.

”Kuinka voidaan painottaa armoa ja armollisuutta, jos ei saa samalla puhua synnistä? Eikö armon käsite ole silloin muutettu yleiseksi suvaitsevaisuudeksi ja hyväksynnäksi?”

Jos mietin armoa tai armahtamista, niin armahtaminenhan annetaan aina jostakin rikoksesta tai väärinteosta. Kuinka voisi olla olemassa armoa, jos ei ole ensin tehty väärin ja pyydetty armahdusta? Jos synnin käsite poistetaan ahdistavana, poistetaan myös ahdistuksesta vapauttava armo. Armollisuus on tuolloin enemmänkin relativistista, kaiken hyväksyvää suvaitsevaisuutta ja ongelmien maton alle lakaisemista. Käytännössä siis irvikuva armosta, jonka hankkiminen maksoi Kristuksen ristillä vuodatetun veren kalliin hinnan.

Toisaalta se, että ihminen ei halua enää kuulla synnistä, osoittaa mielestäni ainakin kaksi perustavanlaatuista ongelmaa ja epäloogisuutta:

  1. Se, että jostakin asiasta ei puhuta ääneen, ei poista sen asian olemassaoloa ja seurauksia.
  2. Jos syntiä oikeasti ei ole olemassa ja siitä puhuminen on vain turhaa olemattomista asioista syyllistämistä, miksi siitä puhumista tulee sitten niin voimakkaasti karttaa?

Syntiä ja armoa ei voi eikä tule pyrkiä erottamaan toisistaan. Jos ei ole todellista synnin tunnustamista ja anteeksipyytämistä ei voi olla todellista elämänmuutosta ja armoakaan. Asioiden valoon tuominen on tietenkin kivuliasta, siksi Aadam ja Eevakin lymyilivät paratiisissa rikkomuksensa jälkeen. Synnin tunnustaminen kuitenkin antaa mahdollisuuden vapautua siitä ja saada synnit anteeksi. Anteeksianto ja armo tuovat sisimpään rauhan, ilon ja riemun – ei se, että välttelemme ongelmaa hautaamalla synnin ja sen tuomat ongelmat maan alle valehdellen samalla itsellemme ja Jumalalle.

”Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää.
Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää.” (Virsi 547)

Joka aamu on armo uus – sen totuuden varassa uskallamme tunnustaa myös elämäämme vaivaavan synnin. Onhan taivaallisen Isän hyvä tahto vapauttaa meidät raskaista syntitaakoista eikä jättää meitä oman onnemme nojaan ja saamaan meitä ummistamaan silmiämme niiltä. Jos joudun menemään hammaslääkäriin hampaassani olevan reiän vuoksi, haluanhan hammaslääkärin ensin poraavan hampaan kuntoon ennen sen paikkaamista, vaikka se kipeää tekeekin. Ongelman peittely saisi ajan kanssa vain pahempaa jälkeä aikaan.

”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt. 11:28-30)

Synnin kieltäminen kieltää meiltä myös armon. Synti ja armo kuuluvat aina väistämättä yhteen. Ei ole toista ilman toista. Liiallinen synnin julistaminen irrallaan armosta johtaa lakihenkisyyteen. Liiallinen, väärinymmärretyn armon julistaminen irrallaan synnistä johtaa puolestaan helposti vastuuttomuuteen ja relativismiin. Vain synnin tunnistaminen ja tunnustaminen tuo meille armon. Armoa pyytävän syntisen ihmisen on hyvä olla ja vaeltaa parannuksenteossa ja  Kristuksen armossa ja rakkaudessa. Silloin elämämme ei perustu siihen, mitä me yritämme itse tehdä – paeta syntiä ja kieltää sen, vaan siihen, mitä Kristus on jo tehnyt puolestamme. Kristuksen ansaitsemattoman armon riemulliseen vastaanottamiseen ja totuuteen perustuvaan vapauteen.