Luovuttavatko liberaalit itse kristinuskon konservatiiveille?

 

Juuri päättyneillä Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä professori Kati Tervo-Niemelä piti luennon kirkon käytännöllisestä ja teologisesta muutoksesta. Tervo-Niemelä kuvasi mielenkiintoisesti kirkon työntekijöiden parissa tapahtuvaa eriytymistä konservatiiveihin ja liberaaleihin. Nämä orientaatiot tulevat tietenkin esiin tarkasteltaessa pinnalla olevia kiistakysymyksiä kuten avioliittokysymystä, mutta ne vaikuttavat lisäksi myös käytännön työotteeseen ja siihen minkälaista kirkon työtä näissä leireissä pidetään tärkeänä.

Luennolla tuli esiin, että niistä papeista ja kirkon työntekijöistä, jotka pitivät itseään teologisesti konservatiivina, työtehtävistään piti tärkeänä tai korosti sananjulistamista 99 prosenttia, Raamatun lukemista ja opettamista 94 prosenttia, rukouselämää 87 prosenttia, jumalanpalvelusta 83 prosenttia, lähetystyötä 75 prosenttia ja evankeliointityötä 74 prosenttia. Vastaavasti itseään teologisesti liberaalina pitävistä papeista ja kirkon työntekijöistä sananjulistusta korosti 63 prosenttia, Raamatun lukemista ja opettamista 39 prosenttia, rukouselämää 46 prosenttia, jumalanpalvelusta 62 prosenttia, lähetystyötä 27 prosenttia ja evankelioimistyötä 9 prosenttia. Jokaisessa näissä kohdassa erot ovat siis selviä ja etenkin lähetystyön ja evankelioinnin kohdalla ero oli hyvin radikaali.

IK-opisto vuosisop.,vko3-4, neliöb,MJa

Konservatiivit painottivat siis omassa työnäyssään evankelioimistyötä, Raamatun lukemista ja opettamista, lähetystyötä, rukouselämää ja sananjulistusta. He näkivät niiden olevan kirkon työn ja oman työnsä kannalta keskeisimpiä tehtäviä. Liberaaleille puolestaan ne eivät olleet tärkeimpiä työn osa-alueita, vaan he näkivät tärkeäksi tasa-arvon puolesta puhumisen, vähemmistöjen oikeuksien edistämisen, yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja oikeudenmukaisuuden edistämisen. Näissä asioissa siis liberaalit toimivat aktiivisemmin kuin konservatiivit.

Kuitenkaan konservatiivien ja liberaalien käytännölliset painotukset eivät olleet täysin erilaisia, vaan yhteistäkin maaperää on. Sekä konservatiivit että liberaalit näkivät tärkeänä sielunhoidon, kirkolliset toimitukset, ihmisten auttamisen, perhetyön, rippikoulun, kasvatuksen ja jumalanpalveluksen.

Kirkossa on ollut viime vuosina liikettä liberaalimpaan suuntaan ja on tapahtunut siirtymää julistavasta työnäystä sielunhoidolliseen ja kohtaavaan työnäkyyn. Toisin sanoen liberaalien työnäyn painopisteet ovat tulleet kirkossa tärkeämmiksi kuin aiemmin. Samalla esimerkiksi evankelioiva työnäky on heikentynyt, kun papisto on muuttunut liberaalimmaksi. Pikaisella silmäyksellä näyttää, että liberaali painotus on tällä hetkellä nousemassa niskan päälle.

Kenellekään kirkon tilastoja tai keskusteluja seuraavalle tässä ei ole erityisen paljoa uutta ja tällainen muutos on varmastikin todellisuutta. Sitä ei kuitenkaan juurikaan ole pohdittu, mitä käytännöllisestä toimintatapojen tai toimintakulttuurien erosta pitkällä aikavälillä seuraa.

Lähetystyön osalta tästä on jo tiedossa mielenkiintoisia kehityskulkuja. Pohjois-Amerikan kristillisyydessä käytiin noin sata vuotta sitten kiista ns. fundamentalistien ja modernistien välillä. Kiistan yksityiskohtiin ei tarvitse mennä syvällisesti, mutta yksi osa kiistaa koski lähetystyötä, jota modernistinen osapuoli pyrki uudistamaan. Vuonna 1932 syntyi asiakirja Re-Thinking Missions: A Laymen’s Inquiry after One Hundred years, joka totesi, että nousevan maallistumisen edessä, kristittyjen tulisi pyrkiä liittoutumaan muiden maailmanuskontojen kanssa eikä toimia niitä vastaan. Lähetyksen painopisteeksi tuli modernistien ohjelmassa etenkin humanitaarinen avustustyö perinteisen julistustyön sijaan.

Samat lähetysteologiset keskustelut jatkuvat edelleen ja kiistan osapuoletkin ovat osittain samoja. Lähetystyön uudelleenmäärittelystä seurasi kuitenkin sellaisia asioita, joita sitä tehtäessä ei ehkä osattu ottaa huomioon. Kirkon lähetystyön teologi Jukka Kääriäinen kirjoittaa STI:n uusimmassa Iustitia 38 -artikkelikokelmassa Kiinassa tapahtuneesta lähetystyöstä seuraavasti: ”Pohjois-Amerikan lähetysteologiassa 1930-luvulla tapahtuneen liberalisoitumisen myötä kirkkokunnat, joissa tämä lähetyksen ’uudelleen arviointi’ hyväksyttiin, lähettivät huomattavasti vähemmän lähettejä lähetystyöhön. Kiinaan jäi ainoastaan lähetystyöntekijöitä, jotka opettivat ja edustivat klassista teologiaa.”

Toisin sanoen lähetystyö siinä muodossa kuin se aiemmin ymmärrettiin, jäi lähinnä perinteisempää tulkintaa kannattavien käsiin. Tästä seurasi, että lähetyskentille syntyneistä kirkoista tuli konservatiivisia, koska lähetystyötä sananjulistusmielessä tekevät olivat lähinnä konservatiivisten kirkkojen lähettämiä. Tämän seurauksena esimerkiksi kiinalaisessa kristillisyydessä edelleenkin painotetaan Raamatun auktoriteetin kunnioittamista ja Jumalan auktoriteetin etusijaa suhteessa maallisiin auktoriteetteihin ja se on siis länsimaisilla mittareilla varsin konservatiivista.

Kaiken edellä sanotun valossa voi kysyä, johtaako konservatiivien ja liberaalien toiminnallinen erottuminen Suomessa vastaavaan lopputulokseen kuin mihin Yhdysvalloissa tapahtunut lähetystyön sisällön muuttaminen johti Kiinassa. Jos lähinnä konservatiivit opettavat Raamattua, tekevät julistustyötä, evankelioivat, puhuvat rukouksesta ja harjoittavat lähetystyötä Suomessa, niin eikö se tarkoita sitä, että nämä asiat, joita perinteisesti on pidetty kristillisyyden ytimenä, jäävät konservatiivien käsiin? Luovuttavatko liberaalit itse kristinuskon tulevaisuuden konservatiiveille siirtymällä harjoittamaan kokonaan muita asioita?

Jos näin käy, voi olla, että lähinnä konservatiivit kasvattavat tulevien sukupolvien kristityt, vaikka nyt näyttäisikin siltä, että kirkko liberalisoituu. Sadan vuoden päästä kristinuskon kenttä voi näyttää hyvin erilaiselta kuin tänään.