Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaMuutama vuosi sitten sain käydä kylässä Suomen vanhimman elossa olevan Japanin-lähetin luona, kutsutaan häntä tässä vaikka Maijaksi. Pieni, kumarainen mummo avasi minulle kotinsa oven. Ikää Maijalla oli jo lähes 90 vuotta, mutta hyvin hän Japanin asiat muisti. Maija oli mennyt kentälle kolmekymppisenä vuonna 1952.
”Millaisia muistoja teille jäi Japanin vuosistanne?” kysyin, enkä mitenkään arvannut, millaisen vastauksen saisin. ”Että siellä oli niin paljon vaikeuksia… Nyt kai japanilaiset jo osaavat antaa läheteille arvoa?” vastasi vanha Herran palvelijatar. ”Eivätkö he silloin osanneet?” jatkoin kyselyä. ”Ihmisen on vaikea ymmärtää toisenlaista ihmistä. Eivät japanilaiset tajunneet, että meillä läheteilläkin oli vaikeaa. Papeilla ei ollut hyvää pohjakoulutusta, ja he ehkä kärsivät alemmuuskomplekseista. Me emme ennen vanhaan puhuneet tällaisista asioista kentän johdolle emmekä lähetysystäville. Nielimme kaiken hiljaisuudessa. Mutta eiköhän tilanne ole siltä osin muuttunut?”
Onhan se muuttunut. Silti minäkin kärsin Japanissa samasta asiasta kuin vanha Maija: ettei kirkon johto antanut arvoa sille työlle, mitä minä olisin halunnut ja osannut tehdä. Suuri haaveeni oli opettaa raamattukoulussa ja kiertää eri seurakunnissa pitämässä ilosanomakursseja. Kirkon johto vastusti kuitenkin aina tätä sijoitusta. Naislähetti lähetettiin mieluiten sellaiseen pikku seurakuntaan, jossa oli vain muutama jäsen, ja joka ei siis pystynyt maksamaan papin palkkaa. Helpointa oli sijoittaa heidän pariinsa ilmainen ulkomaalainen – ei tarvinnut miettiä mitään muita järjestelyjä. Jonkin naapuriseurakunnan pappi kävi sitten jakamassa ehtoollisen ja suorittamassa kasteet.
Ihmisen on vaikea ymmärtää toisenlaista ihmistä. Eivät japanilaiset tajunneet, että meillä läheteilläkin on vaikeaa.
Lähetin eteen ei ole koskaan punaista mattoa levitetty. Kuvitelkaapa sitä tilannetta, kun nuori lähetti saapuu Japaniin. Pitkään aikaan hän ei osaa puhua kuin änkyttämällä, ja hänelle on neuvottava kädestä pitäen yksinkertaisimmatkin asiat. Kulttuurisia mokia tulee tehdyksi paljon. Vaikutelmaksi jää, ettei tuo ihminen mikään välkky ole. Tästä leimasta on vaikea päästä myöhemminkään eroon.
Monella lähetillä on sydämessään haave siitä, millaista työtä hän tahtoisi kentällä tehdä, jos ei nyt ensimmäisellä työkaudella, niin myöhemmin kuitenkin. Harvan kohdalla tuo haave toteutuu. Minä pääsin sentään pienen lähetyksen painostuksen avulla töihin raamattukouluun ja sain opettaa ilosanomapiiriäkin, jos jokin seurakunta älysi minulta kurssia pyytää. Sen sijaan kollegani, joka olisi halunnut opettaa diakoniaa, ei saanut siihen koskaan mahdollisuutta. Kirkko piti rutiinikokousten pyörittämistä tärkeämpänä asiana.
Kaiken tämän valossa tuntuu ihmeelliseltä, ettemme me Japanin lähetit kuitenkaan turhaudu kentällä lopullisesti. Olen tähän mennessä tavannut vain yhden ihmisen, jonka mielestä Japanin vuodet kuluivat hukkaan. (Hän oli kotirouva, joka ei oppinut kieltä eikä osallistunut millään tavalla seurakuntatyöhön.) Kaikki me muut kiitämme Herraa rikkaista Japanin vuosistamme, kaikesta huolimatta.
