Tuomas Enbuske tahtoo tulla uskoon

”En halua olla enää ateisti – tulkaa käännyttämään minut uskoon”, otsikoi Tuomas Enbuske Iltalehden kolumninsa pääsiäisen edellä (Iltalehti 5.4.2019). Piti oikein hieraista silmiä: Etsiikö joku Jumalaa niin kovasti, että suorastaan lehtikirjoituksella pyytää yleisöltä apua? Piristävän poikkeuksellinen juttu pääsiäisen lähestyessä. ”Haluan, että käännytätte minut, kiilusilmäisen ateistin, nyt uskomaan jumalaan, Allahiin, jahveen tai mitä noita nyt on,” Enbuske vetosi. Teimme Juha Ahvion kanssa yhden jakson Uskon Puolesta -ohjelmaa Enbusken kolumnin äärellä ja lukija voi kuunnella tämän jakson Radio Patmoksen arkistosta tästä linkistä. Vaikka aikaa on jo kulunut, en malta olla vielä palaamatta lyhyesti eräisiin Enbusken kolumniin synnyttämiin ajatuksiin.

Kirjoitus oli Enbuskelle ominainen räiskyvän värikäs verbaalinen ilotulitus, jonka joihinkin sanakäänteisiin, joku saattoi loukkaantua, jos oli unohtanut laittaa henkiset suojalasit päähän. Sosiaalisessa mediassa muun muassa ärhenneltiin sitä mahtoiko ”Enbusken kaltaisen jumalanpilkkaajan” teksti laisinkaan olla tosissaan kirjoitettu, vai pelkkää huomiohakuista provokaatiota.

Perheniemi Rohkaisun voima

Mutta näiltä loukkaantujilta saattoi jäädä kokonaan huomaamatta kiilusilmäisen ateistin pureva itsekritiikki kiilusilmäistä ateismia kohtaan, jota hän pariinkin otteeseen moittii suorastaan lapselliseksi näkemykseksi. Olisikin kiinnostava tietää minkälaista palautetta Enbuske on saanut ateisteilta kirjoituksestaan.

Eivät uskovat ole tyhmiä. Heidän uskomusjärjestelmänsä on vain eri kuin minulla”, Enbuske myöntää tekstissään. Tosin ”älykkäät ihmiset ovat todennäköisemmin ateisteja, mutta se kertoo ihmisistä, ei jumalasta”, hän kirjoittaa. Tämä on oivaltava ja tosi johtopäätös, vaikka ateistien muita todennäköisemmästä älykkyydestä, voidaankin perustellusti olla eri mieltä.

Jumalan olemassaolo on kysymyksenä täysin riippumaton ihmisen älykkyysosamäärästä. Joko hän on olemassa tai sitten ei. Jos on, ateistit ovat älykkäitä omaksi vahingokseen. Jos kristinusko on totta, se on totta, vaikka kaikki uskovat olisivat tyhmiä ja kaikki ateistit älykkäitä. Tämä ei tietenkään sellaisenaan vielä todista, että kristinusko on totta. Mutta se osoittaa, että ateismi ei ole totta, vain siksi, että voidaan löytää älykkäitä ateisteja.

Enbuske esittää käsityksenään, että uskonto ilmentää irrationaalisuutta, vastakohtana ateismin rationaalisuudelle. Usko on hänelle tunnetta. Ei järkeä. Tässä on jotain samaa liberaaliteologian kanssa, kuten Ahvion kanssa ohjelmassa totesimme. Mutta Enbusken väitteen voi myös ymmärtää kritiikkinä ateismia kohtaan. Hänhän sanoo suorastaan olevansa kyllästynyt rationaalisuuden kyllästämään ateistiseen maailmaan.

Hän tuntuukin arvostelevan liiallisen pelkistävänä maailmankatsomusta, jossa ei ole tilaa muille, kuin rationaalisille selityksille. Sellainen on samanlainen ilonpilaaja, kuin henkilö, joka pyrkii aina analysoimaan ja selittämään vitsin. Lopputuloksena on, että ketään ei naurata. Musiikki voi koskettaa syvästi, vaikka ihminen ei itse ymmärrä miksi, eikä osaisi lainkaan lukea nuotteja.

Ateismia voidaan pitää lapsellisena, koska se rajaa todellisuuden ulkopuolelle jotain, mikä pakenee rationaalisia selitysyrityksiä, mutta on silti vastaansanomattomasti totta. Todellisuus ei rajaudu rationaalisuuteen. Isän ja äidin rakkaus omiin lapsiin ei ole täysin rationaalisesti selitettävissä.

Enbuske jatkaa ateismin suomimista myös siitä, että, toisin kuin uskonto, ateismi ei kaikesta huolimatta tunnu varjelevan rationaalisuuden nimiin vannovia älykkäitä ihmisiä ”hölmöiltä ajatuksilta”.

Irrationaalisen uskonnon sijaan nämä ”älykkäät ihmiset alkavat luoda omia kummallisia uskomusjärjestelmiään, postmodernia filosofiaa ja kaiken maailman höpöteoroita, jotka eivät kestä minkäänlaista älyllistä tarkastelua … Ateistit uskovat uskovaisia todennäköisemmin muuhun huuhaaseen, kuten ydinvoiman vaarallisuuteen, luomuruuan puhtauteen, homeopatiaan ja muuhun epätieteelliseen.”

Enbusken kritiikki palauttaa elävästi mieleen kristityn filosofin G. K. Chestertonin toteamuksen siitä, että hyljätessään uskon Jumalaan ihmisistä ei suinkaan tule vähemmän ”uskovaisia”, vaan he pikemminkin ovat valmiita sen jälkeen uskomaan ihan mitä tahansa. Oman tiedollisen rajallisuutensa myöntäminen voi olla ensi askel kohti aitoa uskoa. Apostoli Paavali kirjoitti osuvasti älykkyyden itsepetoksellisesta viehätyksestä: ”Älköön kukaan pettäkö itseään. Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä maailmassa, tulkoon hän tyhmäksi, että hänestä tulisi viisas” (1 Kor. 3:18).

Tiedän, ettei usko ole järjen asia, vaan tunteen, mutta kaipaan silti perusteluja,” Enbuske kirjoittaa ja väitteensä paradoksaalisuudesta huolimatta haasta kaikki uskovat ylipuhumaan itsensä heidän uskoonsa. Perustelujen pyytäminen ei ole lainkaan kohtuutonta ainakaan kristinuskon ollessa kyseessä. Kristinuskossa on sijaa sekä tunteille että järjelle. Kristinuskon totuuden puolesta löytyy runsaasti hyvää perustelevaa kirjallisuutta, jotka ravitsevat niin järkeä kuin tunnetta, ja johon tutustumista voi lämpimästi suositella.

Sen lisäksi kannattaa, niin kuin Enbuske varmasti onkin tehnyt, ennen kaikkea lukea evankeliumeita ja miettiä Jeesuksen radikaaleja väitteitä itsestään hänen historiallisen ylösnousemuksensa valossa. Hänen itseymmärryksensä poikkeaa merkittävästi, siitä mitä muiden uskontojen perustajat ajattelivat ja sanoivat itsestään. Jeesus joko oli se, mitä hän väitti olevansa, Jumala, syntien anteeksiantaja, iankaikkisen elämän lähde, tai sitten hän oli hullu tai huijari.

Jos emme ryntääkään kaikki Enbuskea kiilusilmäisesti käännyttämään, voimme ainakin huomioida hänen rukouspyyntönsä: ”En minä ilkeyttäni ole uskonnoton. Tämän kolumnin lukijat, pyydän teitä rukoilemaan puolestani. Tai miten omassa uskonnossasi yhteydet otetaankaan. Olen kyllästynyt tähän rationaalisuden maailmaan ja haluan löytää uskonnon. Enkä pelleile. Olen taivahan tosissani. Aion kertoa heti julkisesti, kun jumala ottaa yhteyttä.”

Brittiläinen uskontofilosofi John Hick on osuvasti todennut: ”Jos Jeesus oli se, mitä hän väitti olevansa, silloin kristinusko on ainoa uskonto maailmassa, jonka Jumala itse on henkilökohtaisesti perustanut.”

Kun ihminen löytää Kristuksen, hän löytää myös oikean uskonnon.