Historiaa ei tule koskaan väheksyä. Ei merkillistä, eikä edes hirvittävää tapahtumaa. Kaikesta voi oppia ymmärtämään jopa sielunmaisemaa. Näin minulle tapahtui muistaessani 15.2.1912 tapahtunutta Titanic-laivan onnettomuutta. Jo nuorena luin siitä huikeita kertomuksia ja aikuisena katselin elokuvaa samalla innolla. Oli tärkeää tietää, oliko matkassa myös suomalaisia ja olihan heitä peräti 63, joista hukkui 43 laivan mukana. Kansamme olisi siis osallisena tässäkin tragediassa.
Osallistuessamme kansainväliseen Marriage Encounter (Mennään Eteenpäin) – aviopariviikonloppuun 1986 Islannissa, Titanicin kohtalo kolahti suoraan rakkauselämän mysteeriin. Miettiessämme niitä olosuhteita, jossa onnettomuus tapahtui, löytyi itselleni aivan uusia ulottuvuuksia tunteiden ja tarpeiden maailmasta. Kaikissa valokuvissa näkyy laiva ja sen edessä kauniisti särmäinen jäävuoren huippu. Se näkyi laivan kapteenille ja henkilökunnalle ja sitä varmasti yritettiin väistää. Näin olisi säästytty kauhealta tuholta. Mutta tapahtui mitä tapahtui, laiva törmäsi ja upposi. Mihin se siis törmäsi? Ei veden pinnan yläpuolella olevaan jäähuippuun, vaan pinnan alla olevaan jättimäiseen jäämassaan. Tapaturman syy oli siis näkymättömissä, piilossa. Mitä meissä onkaan pinnan alla ja mitä siitä nousee pinnan yläpuolelle? Tätä sopii kysyä aika ajoin oman elämän kokemusmaailmassa eikä vain rakkauden tiimellyksessä. Kun me ihmiset törmäämme toisissamme, mihin siinä oikeastaan? Mitä tunteita toinen ihminen minussa herättää ja mitä niiden takana eli pinnan alla mahtaakaan olla? Ellei tähän pääse käsiksi, törmäillään vain pinnan yläpuolella olevaan ymmärtämättä ollenkaan, mitä pinnan alla on.
Kun rakkaussuhteessa korostetaan vain tunteita, ollaan lievästi hakoteillä.
Erilaiset tunteet ponnahtavat pintaan erilaisista syistä, lahjomatta ja varoittamatta. Ne vain tulevat lupaa kysymättä. Jos jäämme vain niiden varaan, emme pääse käsiksi siihen massaan, joka on pinnan alla. Siellä ovat ihmisen aidot perustarpeet syntymästä saakka. On tarve tulla rakastetuksi ja saada rakastaa. On tarve kokea oman minuuden arvoa, läheisyyttä ja yhtä lailla itsenäisyyttä, autonomiaa. Oikeita, aitoja ihmisen tarpeita, joiden tyydyttyminen luo hyvää elämää, aitoa minuutta, yhteyttä toisen kanssa.
Kun rakkaussuhteessa korostetaan vain tunteita, ollaan lievästi hakoteillä. On ihanaa, jos on ihanaa, mutta entä jos ei pitkässä juoksussa enää olekaan. Löytyy surua, pelkoa, vihaa, yksinäisyyden tuskaa, vaikka samalla haluaisi rakastaa. Vasta silloin, kun jäädään miettimään pinnan alla olevia tarpeita ollaan oikealla tiellä. Mikä minun tarpeeni on ollut piilossa vuosikaudet? Miksi en ole saanut vastakaikua ja hyväksyntää? Mitä tässä oikein mättää? Kun uskaltaa kertoa omista tarpeista häpeilemättä, luottaen toisen vastaanottohaluun, alkaa avautua uusi polku, me emme huku. Tästäkö on kysymys, tämäkö meitä on hiertänyt, miksi emme ole hoksanneet kertoa tarpeistamme toiselle. Miksi toinen ei ole pysähtynyt, miksi toinen karkaa pois tai laittaa kaiken leikiksi?
Tässä olen kokenut elämäni toiseksi suurimman oivalluksen. Tunteet nousevat tarpeiden maailmasta, kannattaa siis kuunnella niiden viestiä ja lähteä tutkimusmatalle omaan ja toisen sisimpään. Sukeltaa pinnan alle pelkäämättä. Ja voimme välttää uppoamisen kauhut ennakkoon, yhä uudelleen. Rakkaus kestää ihmisen koko painon.
