Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Takaisin kibbuzille

 

Olen viime aikoina miettinyt yhtä nuoruuteni upeimmista ajanjaksoista: kuukausia kibbutzilla Israelissa. Tämä viime vuonna sata vuotta täyttänyt kollektiivinen israelilainen järjestelmä soi sadoille ja tuhansille suomalaisille ja muillekin nuorille ensimmäisen kokemuksen ulkomaanmatkasta ja ulkomailla asumisesta. Jo ennen kuin interailit ja muut halpamatkat yleistyivät, olivat monet käyneet kibbutzilla.

Yhteistalouteen perustuva järjestelmä, jossa ”jokainen sai tarpeidensa ja antoi kykyjensä mukaan”, oli loistava paikka tutustua juutalaisiin, Israelin maahan, historiaan, kibbutzi-ideologiaan ja muista maista tulleisiin nuoriin. Itse lähdin kibbutziin 21-vuotiaana, juuri kirkon nuorisotyöntekijäksi valmistuneena nuorena miehenä.  Vietin Israelissa kolme kuukautta ennen astumistani armeijaan.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Samalla matkalla tapasin myös viehättävän nuoren naisen, jonka kanssa olin myös vähän aikaa kihloissa, kunnes seuraavana kesänä ilmoitimme häissä sukulaisille ja ystäville uutisen. He odottivat tietoa, mihin asetumme Suomessa asumaan häiden jälkeen. Kerroimme, että lähdemme Israeliin työskentelemään kibbutziin 80 markan kuukausipalkalla. Joku voisi ajatella, että siinä meni vuoden tienestit hukkaan, mutta se mitä saimme tilalle, oli paljon arvokkaampaa.

Menimme nuorena avioparina Galilean etelä-puolella sijaitsevaan kibbutziin. Päädyimme molemmat koulutustamme vastaavaan työhön. Vaimoni, joka oli juuri valmistunut sosiaalikasvattajaksi, meni töihin navetalle kasvattamaan vasikoita. Minä kirkon nuorisotyönohjaajana pääsin kanalaan keräämään munia ja toimimaan siipikarjansielunhoitajana. Seurakuntia minulla oli heti seitsemän ja ääni kopeissa välillä kuin herätyskokouksessa.

Kun olin kerännyt munia pari kuukautta, sain ylennyksen. Kanalan pihalle oli ilmestynyt valtava lemuava astia, johon oli laitettu seitsemän kanankopin alustat. Likaisia alustamattoja oli satoja. Pomo huusi minut paikalle ja nosti kamalasta nesteestä ja hajusta yhden alustamaton ja löi sitä astian reunaa vasten ja sanoen:  ”Nämä pitäisi putsata…” Kysyin heti tietämättömän näköisenä, oliko hänellä joku ulkopuolinen tiedossa? Hän vastasi raamatullisesti: ”Sinä olet se mies”!

Tehtyäni putsaustyötä neljä päivää, vaimo oli valmis sanomaan minusta saman kuin mitä sanottiin Lasaruksesta: ”Herra, hän haisee jo neljättä päivää…” Mutta minä opin työn. Ja asenteen kaikkia töitä kohtaan. Niistä voi selvitä.

Muutaman viikon päästä syntyi halu opiskella heprean kieltä. Kielikouluun pääseminen oli vaikeaa ei-juutalaisille, mutta Negevin erämaasta löytyi viehättävä kibbutzi, jonka ennakkoluuloton johtaja otti meidät suomalaiset ja yhden etelä-afrikkalaisen tytön opiskelemaan hepreaa juutalaisten ryhmään.  Seuraavat viisi kuukautta vietimme yli kymmenestä maasta saapuneiden juutalaisten nuorten kanssa hepreaa opiskellen, ”be ivrit”, ja osan päivää työtä tehden.

Tuosta ajasta, joka vei elämästäni 13 kuukautta, olen kaivannut erityisesti sapatin rauhaa. Muistan, kuinka perjantain lähestyessä kibbutzi alkoi hiljetä. Ulkopuolella asuvia saapui takaisin kibbutziin perheidensä luokse. Meillä kielikoululaisilla oli oma kibbutzi-perhe. Unkarin-juutalainen Motge ja Israelissa syntynyt Sabra eli Sara ottivat meidät ”lapsikseen”. Jokaisena sapatin aattoiltana söimme rauhassa yhteisessä ruokasalissa. Ateriaa varten olimme pukeutuneet vähän paremmin. Illallisen jälkeen menimme Saralle ja Motgelle istumaan iltaa.

Koko kibbutzissa tehtiin sapattina vain pakolliset työt. Seuraavana päivänä nukuimme pitkään. Lepäsimme kirjaimellisesti viikon väsymyksen pois ja nautimme sapatin rauhaa. Siinä oli jotain sellaista, jota kaipaan edelleen.

Pitäisikö ehdottaa vaimolle, että kun lapset ovat lähteneet kotoa pois ja koira kuollut, lähdetään takaisin kibbutzille? Erään juutalaisen rabbin mukaan elämä alkaa nimittäin silloin, kun koira kuolee ja lapset muuttavat pois kotoa.