Matalan kynnyksen korkeakirkollisuutta vai korkea aika matalakirkollisuudelle?

 

 

En tiedä onko aina ollut näin, mutta ainakin niin kauan kuin minä olen teologiaa opiskellut ja siitä keskustellut, suomalaisen herätysliikeväen parissa on puhuttu käsitteillä ”korkeakirkollisuus” ja ”matalakirkollisuus”. Kysehän on anglikaanisen kirkon sisäisestä keskustelusta poimituista sanoista high church ja low church – joiden lisäksi sitten on olemassa myös ’laveakirkollinen’ broad church, joka kaiketi lähinnä vastaa suomalaista kansankirkollisuutta.

SRO-PK, neliöb. 18.7.-14.8. MJa

Periaatteessa vastustan näiden sanojen käyttöä. Siihen on kaksikin syytä. Ensimmäinen oikeastaan tuli jo yllä sanotuksi: kyseessä on toisen kirkon, toisen teologian ja toisen kulttuurin parista lainattu käsitteistö, joka on tarkoitettu käytettäviksi toisissa keskusteluissa. Auttaisiko se ketään, jos oman maamme poliittiset kommentaattorit alkaisivat puhua suomalaisesta puoluekentästä termeillä republikaaninen tai demokraattinen – tai vaikka labour ja conservative? Ei varmastikaan, sotkisi vain. Pysykööt termit siellä missä niitä on tarkoitettu käytettäväksi. Englannin kirkon tilanne on omanlaisensa, ja erilainen kuin Suomen.

Toinen syy, jonka tähden en pidä termeistä, on niiden käyttö välineenä epämääräisten leimojen lyömiseen. Leimat ovat väistämättä ”epämääräisiä” sen tähden, että kukaan ei oikeastaan tiedä mitä korkea- tai matalakirkollisuus lopulta on. Yleensä erityistermien tarkoitus on selkeyttää keskustelua, mutta korkea- ja matalakirkollisuuden kanssa näin ei tunnu olevan. Syntyy ehkä näennäistä ”selvyyttä” kun saadaan käyttöön sopivat haukkumatermit ”noille toisille” tai sitten iskulauseet omalle porukalle. Käytännössä tämä selvyys ei kuitenkaan ole mitään oikeaa selvyyttä – se on vain iskulauseiden synnyttämää me-henkeä.  Siltikään tämä epämääräisyys ei estä (pikemminkin päinvastoin) näiden leimojen käyttämistä. Sekä toisiin että itseen (tai omaan joukkoon) voidaan lyödä korkeakirkollisuuden tai matalakirkollisuuden leima, jonka myötä asiakysymykset saavat väistyä puoluemielen tieltä. ”Ne ovat niitä matala/korkeakirkollisia, tiedäthän?”

”Nimillä argumentointi” on sitä, mitä C. S. Lewis aikoinaan kutsui bulverismiksi. Kyse on alati yleistyvästä ajatteluvirheestä, jonka muoto on seuraava: ”A edustaa jotain mielipidettä, koska A kuuluu joukkoon X.” X:n paikalle voidaan sitten sijoittaa mikä tahansa nimike, jota puhuja yleensä pitää negatiivisena: porvari, yksinhuoltaja, nainen tai mies, ulkomaalainen – tai korkea/matalakirkollinen. ”Nimillä argumentoinnin” virheellisyys on siinä, että siinä ei oikeastaan argumentoida laisinkaan – siinä vain keksitään nimityksiä toisille. Eihän näet jonkin asian nimittäminen joksikin ole vielä mikään perustelu tai selitys.

Nimillä argumentoinnin harmi on siinä, että siinä nimeämisen keinoin yleensä päädytään sivuuttamaan asiat. Asioiden kannattamista tai vastustamista ei perustella sillä, ovatko ne totta, hyvää ja järkevää, vaan sillä, nimitetäänkö niitä X:ksi vaiko Y:ksi. Matala- ja korkeakirkollisuudesta puhuttaessa tämä tulee nopeasti vastaan. Suomessa harva haluaa kutsua itseään korkeakirkolliseksi, matalakirkollisuuteen sen sijaan tuntuu olevan helpompi samaistua. Aivan liian usein kuulee asioista keskusteltavan bulverismin parhaiden perinteiden mukaan: ”Emme tee noin, koska me olemme matala/korkeakirkollisia, ja tuo, mitä ehdotat, on korkea/matalakirkollisuutta.”  Se on yhtä järkevästi sanottu kuin sanoa: ”En syö kaalikeittoa, koska en ole venäläinen.”

Miksi sitten otan koko asian esiin, kun kerran ilmeisestikään en pidä näistä termeistä? Kaiketi siksi, että heikkoudestaan huolimatta termit kuitenkin elävät ja vaikuttavat. Niistä on viimeistään käytön myötä tullut hyvinkin todellisia asioita, joiden avulla asioita kuvataan ja jopa argumentoidaan. Sota tuulimyllyjä vastaan riehuu, enkä minä sille mitään voi. Tulevaisuudessa aion pohtia kumpaakin poolia, ja ehkä löytää jonkin hauskan leiman itsellenikin.

Seuraavassa blogikirjoituksessa kerron, miksi olin yhteen aikaan matalakirkollinen.