Kirkko: Joutjärven seurakuntaneuvosto linjasi: Kohtaamispaikka saa lähteä seurakunnasta

Taivaallisilla cocktailkutsuilla Henri Nouwenin kanssa

 

Onko sinulta joskus kysytty, kenet haluaisit ensimmäiseksi tavata, kun pääset Taivaaseen?

Jokainen meistä haluaisi varmasti mahdollisimman pian nähdä omat rakkaansa ja läheisensä, jotka ovat jo menneet edeltä. Ja tietenkin me haluamme nähdä Jeesuksen, nähdä hänet vihdoinkin ”kasvoista kasvoihin”, niin kuin olemme monet monituiset kerrat maanpäällisen elämämme aikana laulaneet ja unelmoineet.

Pipliaseura neliöb. 1.-30.11. MJa

Mutta jos Jeesus ja omat läheisimmät ihmisemme jätetään pois laskuista, niin kuka on se, jonka seuraan haluaisit hakeutua perille päästyäsi? Kenen kanssa haluaisit nauttia taivaallisen illallisen kaikessa rauhassa kahden kesken?

Olen joskus miettinyt tätä kysymystä, ja itselleni tyypilliseen tapaan vastauksien sijasta mieleeni nousee uusia kysymyksiä. Vaikka minä haluaisinkin tavata jonkun, mahtaisiko hän haluta tavata minua? Miten kiusallista olisikaan istua vastapäätä jotakin ihailemaansa henkilöä ja yrittää keksiä jotakin puhuttavaa, samalla kun tuo toinen vilkuilisi salaa kelloaan (jolla ei tietenkään enää olisi mitään käyttöä, aikaa kun ei Taivaassa enää ole, mutta vie aikansa (!) tottua uuteen toimintaympäristöön) ja etsisi katseellaan jotakuta, jonka kohtaaminen tuntuisi oikeasti merkitykselliseltä.

Nämä ajatukseni ja pelkoni kumpuavat tietenkin omasta epävarmuudestani. Joukossamme olisi varmasti niitäkin, jotka marssisivat suoraa päätä Paavalin luo, nykäisisivät häntä rohkeasti hihasta ja sanoisivat: ”Morjens, Paavali. Minä olen Matti 2000-luvun Suomesta ja olen aina ihaillut sinun tekstejäsi. Voidaanko istahtaa hetkeksi saman pöydän ääreen, minulla olisi pari kohtaa, joista haluaisin kysyä sinulta lisää?”

Minulle sopisivat ehkä paremmin taivaalliset cocktailkutsut, joilla saisin huomaamattomana liikkua ihmisten parissa. Kuuntelisin keskusteluja, pätkän sieltä, toisen täältä, ja liittyisin mukaan, jos puheenaihe tuntuisi tutulta – ja jos rohkeuteni riittäisi. Kenties näin törmäisin johonkuhun toiseen, joka myös näyttäisi etsivän paikkaansa ja jonka kanssa voisin pysähtyä juttelemaan.

Tai ehkä saattaisin parkkeerata jonkun lempikirjailijani läheisyyteen, joka tekstiensä kautta on tullut tutuksi ja läheiseksi. Tosin luulenpa, että esimerkiksi C. S. Lewis tuskin koko aikaa puhuisi sitä Narnia-kieltä, jota olen oppinut rakastamaan ja jolla käytyyn keskusteluun saattaisin jopa pystyä osallistumaan. Hänen terävä älynsä ja säkenöivä sanan säilänsä saisivat minut todennäköisesti perääntymään vähin äänin hänen ympärilleen kerääntyneestä ihailijajoukosta.

Mutta yksi jo edesmennyt pyhä, jonka seuraan ehkä uskaltaisin liittyä, on Henri Nouwen. Hänen kanssaan juttu saattaisi hyvinkin luistaa. Ja jos ei luistaisikaan, hänen lähellään voisi ehkä luontevasti olla myös vain hiljaa. Luin ensimmäisen Nouwenini kaksikymmentä vuotta sitten, kun ostin Tuhlaajapojan paluu -kirjan syntymäpäivänäni saamallani kirjakaupan lahjakortilla. Kauneudessaan, syvällisyydessään ja riipaisevassa rehellisyydessään kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja siitä alkoi ystävyys, joka on jatkunut kaikki nämä vuodet ja kartuttanut hyllyni Nouwen-rivistöä.

Henri Nouwen, tuo ”väsymätön etsijä”, niin kuin eräs hänestä kirjoitettu elämäkerta häntä nimittää, etsi kutsumustaan koko elämänsä ajan ja oli valmis suuriin muutoksiin löytääkseen kutsun, jonka Jumala oli hänelle antanut. Lopulta hän jätti arvostetun työnsä Harvardin yliopistossa ja muutti asumaan Daybreakiin, kehitysvammaisten ja heidän hoitajiensa muodostamaan yhteisöön, sen jäseneksi ja hengelliseksi ohjaajaksi.

Nouwen kertoo kirjoissaan etsintäprosessistaan ja askeleista, joita hän alkoi ottaa voidakseen seurata kutsuaan. Katuiko hän koskaan valintaansa? Kokiko hän löytäneensä sen, mitä oli etsinyt, ja tulleensa vihdoin kotiin? Nouwen ehti asua ja palvella Daybreakissa hiukan yli kymmenen vuotta, ennen kuin menehtyi sydänkohtaukseen 64-vuotiaana. Hänen viimeiset tekstinsä huokuvat rauhaa ja tasapainoisuutta, mutta joskus huomaan miettiväni, jos hän olisi saanut elää pidempään, olisiko levottomuus kuitenkin jälleen vallannut hänet ja pakottanut hänet jatkamaan etsintäänsä.

En löydä vastausta kysymykseeni, vaikka kuinka yrittäisin tulkita Nouwenin tekstejä ja kaivaa esiin sen, mikä ehkä kätkeytyy rivien väleihin. Mutta uskon, että tapaan hänet Isän kotona, jonne me kaikki tuhlaajapojat saamme kerran palata, ja silloin voin kysyä häneltä mieltäni askarruttavia asioita. Kenties saisin silloin kuulla, että ei se Daybreak sittenkään ollut aivan sitä, mitä hän kaipasi. Ja että jos sydänkohtausta ei olisi tullut, todennäköisesti hän olisi jälleen pakannut laukkunsa ja lähtenyt jatkamaan etsintäänsä.

Mutta koska tämä keskustelu käytäisiin siellä, missä kaikki entinen on jo mennyt, tämäkään tunnustus ei järkyttäisi meidän kummankaan rauhaa. Me kohottaisimme yhdessä maljan elämälle, samalla kun kääntyisimme kuuntelemaan kutsujen isäntää, tuota todellista suurperheen Isää, joka pyytäisi hetken hiljaisuutta voidakseen toivottaa kaikki lapsensa vihdoinkin tervetulleiksi kotiin.