Kirkko: Joutjärven seurakuntaneuvosto linjasi: Kohtaamispaikka saa lähteä seurakunnasta

Bysantin tuoksu

 

 

Sansa neliöb 15.11.-15.12. MJa

 

 

 

 

Tutkailen tässä kirjoituksessa hieromunkki ja professori Serafim Seppälän kirjaa ”Antiikista Bysanttiin – aatehistoriallisia murroksia” (Gaudeamus 2021). Kirjan paksuuden tähden julkaisen tuumailuni kahdessa osassa.

Seppälä seikkailee etenkin idän kirkon 300–400 luvuilla pohtiessaan myöhäisantiikin metamorfoosia kristilliseksi Bysantiksi. Miten länsimainen, 2000-luvun luterilainen kristitty reagoi tämän maailman tuoksuun?

Kirjan ensimmäinen luku paneutuu sielun ja ruumiin väliseen suhteeseen. Heti hämmentää! Ovatko sielu (psykhë) ja henki (pneuma) synonyymejä? Antiikissa keskeinen käsite oli ”nous” eli mieli, sisäisyys, sielu tai ihmisen olemus. Itäinen teologia samaisti tämän käsitteen Jumalan kuvan kanssa. Tästä seuraa ortodoksisen kirkon perisyntiopin kieltäminen ja ikuisuuden ihannointi: ortodoksi on ajallinen ruumis ja ajaton sielu, eläimellisyyden ja enkelimäisyyden punos (vrt. luterilainen simul justus et peccator). Seppälä myös painottaa, kuinka kristinusko sai niskalenkin materiaa väheksyvästä platonismista luomisen inkarnaation ja ruumiin ylösnousemisen myötä.

Hieman epäselväksi jää se, koskiko syntiinlankeemus ihmisen sisintä. Ilmeisesti ei. Siksi ortodoksisuus ei tunne yksin uskosta -periaatetta. Jumalan kuva ottaa vastaan pelastuksen. Tästä alkaa ihmisen kirkastuminen hamaan ikuisuuteen. Entä kuoliko Jeesus ihmisen sisimmän puolesta? Tai miksi lapsia kastetaan, jos lapset ovat kerran viattomia? Seppälä antaa ymmärtää, että itäinen kasteoppi on rikkaampi ja moniulotteisempi kuin läntinen käsitys pelkästä syntien anteeksiantamisesta. Tässä kohtaa hämmennys jää voimaan epäselvän ja karikatyyrisen tekstin äärellä.

Seksuaalisuusluvussa opimme, että antiikissa ilmiö kietoutui vahvasti uskonnon ja sosiaalisten valtasuhteiden ympärille. Afroditen yllykkeiden vastapainona toimi platonismin ja länsimaisen stoalaisuuden torjunta ruumiin nautinnoille. Tämä happamuus periytyi lännen teologiaan etenkin Tertullianuksen ja Augustinuksen myötä. Idässä oltiin suopeampia: avioliitto hyvä, naimattomuus parempi. Himo (vrt. halu) oli varsinainen ongelma, myös avioparien välillä. Seppälä muistuttaa, että yhteiselämä ennen avioliittoa sekä seksuaalisuuden käsittäminen identiteetin perustana oli vierasta niin antiikille kuin alkukirkolle.

Lapsiluvussa käy ilmi, että antiikin luokkayhteiskunnassa ja miesfilosofien järjenjuoksussa lapsi oli heikko, järjetön ja taitamaton olento. Lapsi oli arvokas potentiaalisena aikuisena. Lapsikuolleisuus oli suurta, myös abortit ja lasten heitteillejätöt. Juutalaisuuden lapsiveden myötä kristinusko peri myönteisen suhtautumisen lapseuteen. Uuden liiton sanoma oli hulluutta antiikille: Jumala itse tuli sikiöksi. Taivasten valtakunta kuuluu lapsenmielisille. Kristityt ovat Jumalan lapsia. Seppälä avaa hyvin lapsisanoman vallankumouksellisuutta. Kuvaukset lapsen esikuvallisuuden luonteesta ovat myös kiehtovia.

Luku ihonväristä ja orjuudesta kertoo orjuuden arkipäiväisyydestä antiikissa. Rasismi yleistyi kuitenkin vasta muslimien Afrikan orjakaupan myötä 700-luvulla. Kristinusko julisti tasa-arvoa ja tarjosi hengellisen kodin orjille ja työn raatajille. Ensimmäisten sukupolvien kristityt purkivat syrjiviä rakenteita ja ostivat orjia vapaiksi. Silti maailman tapa pesiytyi keskiajan lännen ja idän kirkkoihin. Luku kertoo tenhoavasti Raamatussakin mainituista roduista, kuten nubialaisista (kusilaisista). Juutalaisille ja kreikkalaisille Etiopia edusti kaukaisinta ja eksoottisinta aluetta. Siksi Apostolien teoissa mainittu etiopialaisen hoviherran kääntyminen ilmaisi uuden liiton maailmanlaajuista luonnetta.

Luvussa ”Katsomisen taito” Seppälä toteaa, että aistit toimivat antiikissa välittäjinä ruumiin ja sielun sekä ihmisen ja maailman välillä. Kristillinen teologia löysi kultaisen keskitien materialismin ja platonistisen idealismin välillä: aistit ylevöittävät ihmisen hengelliseen totuuteen ja kauneuteen. Luostareissa tosin esiintyi aistien väheksymistä. Kirkkoisät innostuivat pohtimaan sisäisiä aisteja samalla innolla kuin filosofiset edeltäjänsä. Katseen teema jää luvussa turhan irralliseksi. Jostain syystä Seppälä sivuuttaa Raamatun katseen teologian (esim. Job. 42:5, Matt. 5:8, 2. Kor. 3:18). Hän ei liioin kirjoita kuvan teologiasta tai ortodoksista teologiaa ja uusplatonismia yhdistävästä valomystiikasta.

Luku pyhyyden tuoksusta on peräti hilpeä! Seppälä muistuttaa, että Kristus tarkoittaa voideltua eli jotain tuoksuvaa. Paavalin mukaan kristityt ovat Kristuksen tuoksu. Kirkkoisät pohtivat kolminaisuuden salaisuutta aistillisesti: Poika on Isän tuoksu. Ehtana ortodoksina Seppälä esittää koko pelastushistorian hajuaistin varassa paratiisin sulotuoksuista ylösnousemuksen ilmaan! Mukana ovat myös suitsukkeet sekä mirhavoitelun sakramentti, josta luterilaisille ummikoille olisi voinut kertoa enemmänkin.

Kirjan jälkimmäiset luvut käsittelevät mm. suudelmia, eläimiä, unia ja naurua. Näistä kirjoitan myöhemmin. Seppälän kirjan vahvuus on kuitenkin jo tullut esiin: raikkaat avaukset saavat teologian maistumaan elämältä. Siten ne muistuttavat uskomme rikkaudesta. Ekumeeninen yhteisymmärrys löytyy kehällisistä aiheista, jotka eivät äkkiä olekaan kehällisiltä.