Sokea mies avasi silmäni esteille, jotka rajoittavat vammautuneita ihmisiä

 

Taide voi avata maailmat: uudet näkökulmat ja samaistumispinnat toisten kokemuksiin. 10. syyskuuta ensi-iltaan tullut elokuva Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia kertoo Jaakosta, jolta MS-tauti on vienyt kävely- ja näkökyvyn. Päivät toistavat itseään, kun puhelin herättää aamuisin ja muistuttaa relaksanttien ottamisesta. Elämänpiiri on kutistunut ja Jaakko kokee olevansa jumissa kodin seinien sisäpuolella. Ihmiset lähellä paapovat ja säälivät. Osa kuiskuttelee.

Elokuvassa kamera vie liki, lähes kiinni Jaakkoon. Näin katsoja näkee mihin mies tarttuu ja ahdistuu hänen kanssaan, kun tärkeä apuväline puhelin ei löydykään kädenulottuvilta. Sokeaan ihmiseen samaistuttaessa äänikerronta nouseekin lähikuvauksen ohella keskeiseksi.

IK-opisto vuosisop. Neliöb. 18.-31.10.MJa

Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia -elokuva on tehokas silmien avaaja vammautuneen ihmisen kokemusmaailmaan. Jos ei näe, vieraassa ympäristössä kelaaminen hirvittää. Tai kuinka töykeitä reippaat kanssakulkijat ovat, kun hyppäävät vain työntämään pyörätuolia ilman esittäytymistä. Miten nöyryyttävää on kaatua ja odottaa avuttomana jotakuta nostamaan pystyyn.

Samalla elokuva muistuttaa, että ihminen ei typisty vain vammaksi. Elokuvan Jaakko on leffafriikki, joka viljelee mainiota huumoria. Lisäksi hän on rakastunut mies, joka päättää lähteä tapaamaan netissä tapaamaansa naista, jolla on myös vakava sairaus.

Elokuva sai Venetsian elokuvajuhlien yleisöpalkinnon 11. syyskuuta ja se on herättänyt laajaa kansainvälistä kiinnostusta. Jaakon roolissa nähdään vakuuttava Petri Poikolainen. Hän osoittaa, kuinka silmillä ja kasvojen ilmeillä voi näytellä vahvasti ja hienovaraisesti. Elokuvan käsikirjoittaja Tommi Nikki kirjoitti pääroolin ystävälleen Poikolaiselle, joka sairastaa aggressiivisesti etenevää MS-tautia. Ammattinäyttelijä Poikolainen on ollut sairauseläkkeellä vuodesta 2013. Tämä sokeutunut näyttelijä avasi silmäni ja sydämeni.

Myös viime keväänä ymmärrykseni lisääntyi, kun haastattelin kahta hanke-asiantuntijaamme Nina Sivusta ja Arttu Liikamaata, jotka ovat kuuroja ihmisiä. Liikamaa totesi:

”Kaikilla vammaisryhmillä on kokemuksia yhteiskunnan luomista esteistä. Liikuntavammainen tai sokea henkilö kohtaa elämässään monia fyysisiä esteitä ja asenteellista syrjintää. Muista vammaisryhmistä kuurot eroavat kielellisesti, sillä he jäävät kokonaan kielen ulkopuolelle, ellei heille opeteta viittomakieltä ja tarjota tiedonsaantia viittomakielellä.”

Kuuntelin Arttua tulkin suulla. Kysyin lisää, ja tulkki viittoi kysymykseni Liikamaalle. Näin kuvaruudulla, kuinka hän viittoi jälleen tulkille, joka kertoi vastauksen minulle. Ilman viittomakieltä ja tulkkia välissämme emme olisi kyenneet kommunikoimaan. Kuinka kouriintuntuvasti ymmärsinkään, että kuuroille ihmisille viittomakieli on todellakin avain kaikkeen: tietoon, koulutukseen ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Arttu Liikamaa ja Nina Sivunen toimivat tammikuussa käynnistyneessä Kylväjän nelivuotisessa kehitysyhteistyöhankkeessa, jonka tavoitteena on kuurojen yhteisön voimaannuttaminen ja viittomakielityö Mongoliassa. Työtä riittää, sillä Mongoliassa on yli 12 000 kuuroa tai kuulovammaista ihmistä. Silti maassa toimii vain yksi viittomakielinen koulu.

”Haluan edistää muille kuuroille samanlaisten mahdollisuuksien avautumista, joista olen itse päässyt osalliseksi. Kansainvälisesti työtä on vielä todella paljon tehtävänä. Kieli vaikuttaa kaikkeen elämässä. Kielen kautta syntyy yhteys”, Liikamaa muistutti.

 
Kylvaja artikkelibanneri