Santa Sindone

 

Hautakukkia ja Jerusalemin hiekkaa. Mitä kaikkea sinä oletkaan nähnyt, kun naulat ovat tunkeneet ranteidesi läpi. Kun olet levittänyt kätesi rukoukseen sinulle pahaa tehneiden puolesta ja kallistanut kruunulla revityn pääsi pimeyteen. Ja nyt on kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, kun Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa on hämärää ja kirkkopuistossa kevät. Toiset ovat pukeutuneet kiiltäviin vaatteisiin ja toiset kaapuihin ja lapset laulavat hentoja nuotteja. Ja nuo sanovat levittäneensä silmiemme eteen sinun hautavaatteesi.

Ja sinä varmasti tiedät, että ne joita olet rakastanut, ovat käärineet sinut siihen ja kantaneet itkusta väsyneillä käsillään, sinut Jerusalemin tuoksuvien kukkien keskellä illan punertamaan kalliohautaan. Niin kuin he menisivät hautaamaan itseään.

Perheniemi evankelista-neliö vkot27.-28.

Ja nyt me luemme Johanneksen evankeliumia Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa Italian Torinossa. Pietari ja se toinen opetuslapsi vihdoin näkevät ja uskovat. He näkevät, että Herra Jeesus on kadonnut kalliohaudasta, ja että se on Joonan merkki, ja että vuosikausien hämmennys alkaa hahmottua. Ja että he sumeilla silmillään hapuilevat ikuisuuden verhon tuolle puolen. Tavallisia miehiä.

Ajattelen hämärässä katedraalissa, kun aavistan minäkin vuosisatojen tuulet, millaista olisi koskettaa tuota kiistankangasta. Minäkin tarttuisin liinaan ja painaisin kasvoilleni sen kohdan, johon Herran Jeesuksen naulittujen jalkojen väitetään olleen käärityt, enkä ymmärtäisi tuon taivaallista siitä kärsimyksestä, joka ihmiseksi tulleen Jumalan sydämen on murskannut.

Italiattaret itkevät penkissä.

Kun katson kymmenen metrin päästä, kuinka Santa Sindone on nostettu alttarin eteen, muistan sinun enkelisi sanat: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”

Ulkona on kevät. Karttoja, kylttejä, turisteja, iloja ja suruja. Autoja. Kummallinen Jumalan suunnitelma. Avoin syli. Yhtä vaikea uskoa kuin niidenkin, jotka siinä kaksituhatta vuotta sitten olivat.