Ryhmä kirkolliskokousedustajia vetoaa kirjeessään Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispoihin, jotta kirkossa olisi tilaa perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneille

Me, tämä kirjeen allekirjoittajat, tahdomme vedota teihin, kirkkomme piispat, että jaksaisitte ponnistella yhä määrätietoisemmin sen eteen, että ns. perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneilla kirkon jäsenillä säilyisivät riittävät toiminnan mahdollisuudet kirkossamme.

Emme esitä mitään muutosta seurakuntien oman toiminnan järjestelyihin sinänsä, emmekä halua, että nämä toimintamahdollisuudet muodostaisivat uhan miesten ja naisten tasa-arvoisen pappeuden toteutumiselle kirkossamme. Missään tapauksessa emme halua aloittaa jo käytyä virkakysymyskeskustelua tässä yhteydessä uudelleen. Sen sijaan haluamme kannustaa keskustelemaan keinoista, joilla voidaan vahvistaa kirkon ykseyttä ja vastata kasvavaan tilojen ja pappien puutteeseen niissä jumalanpalvelusyhteisöissä, jotka teologisista ja omantunnon syistä eivät voi joustaa virkakäsityksestään. Rehellinen tosiasioiden tarkastelu osoittaa, että ongelmavyyhti ei ole väliaikainen, eikä pelkkä ajan kuluminen sitä hoida vaan pahentaa. Mikäli ns. perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneille papeille ja seurakuntalaisille ei taata teologisen ajattelunvapauden lisäksi aitoa toimintatilaa kirkossamme, sekä teologiset äärinäkemykset että niiden mukana kirkkokansa hajaantuvat yhä kauemmas toisistaan.

On tärkeä huomata, että meistä allekirjoittajista kukaan ei väistä pappia hänen sukupuolensa takia missään tilanteessa. Näin tämän kirjeen tekemiseen ei ole osallistunut sellaisia henkilöitä, joita asia oletettavasti suoraan koskee. Tätä voitaneen pitää ennen muuta seurakuntalaisten huolenilmauksena tilanteesta, johon kirkossamme on jouduttu. Harkitulla korjausliikkeellä voimme välttää ikävät ja kirkkomme ykseyttä koettelevat seuraukset, joihin muuten olemme vaarassa ajautua.

Kirjeen taustaa

Tässä yhteydessä on tarpeetonta kerrata laajemmin virkakäsityksen muutosprosessia ja siihen liittyviä päätöksiä, ponsia ja tahdonilmauksia. Riittää, että tunnistamme kehittyneet lieveilmiöt, joita ei ehkä kyetty aikanaan riittävästi ennakoimaan. Vuosikymmenien mittaan on toistettu toivetta pastoraalisuuden, ykseyden ja luottamuksellisen keskusteluyhteyden ylläpitämisestä, mutta käytännössä tätä ei ole kyetty realisoimaan konkreettisiksi toimiksi riittävissä määrin.

Piispainkokouksen selonteko erilaisten virkanäkemysten aiheuttamien

työyhteisöongelmien hoitamiseksi vuonna 2006 muokkasi seurakuntaelämäämme varsin voimakkaasti. Sen jälkeen papisto on nopealla vauhdilla tyhjentynyt vanhalla virkakannalla olevista. Samalla kirkon sisä- ja ulkopuolelle on tilanteen pakottamana syntynyt maan laajuinen verkosto jumalanpalvelusyhteisöjä, johon tämä papisto on pitkälti siirtynyt. Tällaisia yhteisöjä on hiukan laskutavasta riippuen tällä hetkellä noin 40, ja niiden toimintaan osallistuu viikoittain pari tuhatta ihmistä. Väkimäärän jatkuva kasvu ja huomattava nuorten osuus kertovat sekä tarpeesta että jatkuvuudesta. On siis tosiasioiden vastaista pitää ongelmaa sen kummemmin marginaalisena kuin ajan myötä pois hiipuvanakaan. Näyttää selvältä, että naisten pappeutta vastustava seurakuntaväki on jäänyt pysyväksi osaksi kirkkoamme. Se on oma aktiivinen vähemmistönsä, joka haluaa silti pysyä kirkon yhteydessä, mikäli se heistä riippuu. Osattiinko tällaista kehityssuuntaa riittävästi ennakoida vuonna 2006? Kyettiinkö silloin näkemään riskit uusien hallitsemattomien seurakuntarakenteiden syntyyn kirkon sisä- ja ulkopuolelle? Kirkon omat päätökset ovat vahvasti osallisia niiden olemassaoloon.

Tässä yhteydessä on monin paikoin törmätty asiaan liittyviin seurannaisvaikutuksiin, joista tässä aloitteessa pureudutaan niistä kahteen merkittävimpään.

Tilaongelmat

Vuoden 2006 jälkeen kehitys on kääntynyt siihen suuntaan, että moninaisten naispuolisiin pappeihin liittyvien kohtaamisongelmien myötä seurakuntien kanssa yhdessä järjestetyt erillismessut ovat harventuneet hiljalleen. Messuyhteisöt ovat siirtyneet omiksi organisaatioikseen. Samalla seurakunnissa on myös yllättävän laajasti tehty tulkinta, että suunnitellusti miespappien toimittamia messuja ei voi järjestää seurakunnan tiloissa edes seurakunnan ulkopuolisten toimijoiden toimesta, vaikka tälle ei ole mitään juridista perustetta, koska:

  1. Kirkkojärjestyksen mukaan seurakunta voi tarjota yhteistyötaholle tilojaan käyttöön, kunhan tiloja käytetään ”vain sen pyhyyteen soveltuviin tarkoituksiin” (KJ 14:2). Tällä perusteella kirkon tiloissa pidetäänkin kansalaisopiston pianotunteja, ortodoksisia liturgioita tai vapaiden suuntien toimintaa, koska niiden katsotaan mahtuvan pykälissä määritettyihin raameihin. Jos näitä verrataan messuyhteisöön, joka sitoutuu vakaasti kirkon tunnustukseen ja noudattaa messussaan kirkkokäsikirjaamme, tämän pykälän on vaikea kuvitella nousevan tilojen käytön esteeksi.
  2. Tasa-arvo- tai virkamieslakia ei sovelleta herätysliikkeiden ja muiden yhdistysmuotoisten järjestöjen toiminnassa. Ne eivät ole julkisyhteisöjä, vaan vapaaehtoistoiminnan pohjalta nousevia organisaatioita. Siksi seurakuntakaan ei ole tilivelvollinen yhteistyökumppaneina toimivien järjestöjen ratkaisuista, vaikka ne toimisivat seurakunnan tiloissa. Siksi tasa-arvolakia ei voi myöskään käyttää perusteena tilojen käytön kieltämiselle.
  3. Piispojen ja herätysliikkeiden tahdonilmaus v.2009 suorastaan kehottaa tilojen antamiseen, kohta 6: Seurakunta voi tehdä yhteistyötä herätysliikkeen kanssa ja antaa tiloja herätysliikkeen kirkkopyhiä ja muita tilaisuuksia varten. Miksi käytännön ratkaisut ovat usein täysin päinvastaisia?

Todellinen syy tilojen käytön kieltämiselle lienee ainakin välillisesti vanhan virkanäkemyksen edustajien stigmatisoituminen ja negatiivinen julkisuuspaine, jota on pidetty yllä vuodesta toiseen. Kyseenalaisten uutisotsikoiden ja valituskierteiden uhka on saanut monen kirkkoherran ylivarovaiseksi linjauksissaan. On syntynyt mielikuva kirkonlaajuisesta kampanjasta, jolla pyritään tekemään selkeä hajurako näihin seurakuntalaisiin, vaikka tällaisesta ei ole missään päätetty.

Tässä tilanteessa messuyhteisöt ovat olleet pakotettuja siirtymään omiin tiloihinsa. On aivan selvää, että se on merkittävä askel eriytymisen suuntaan. Omissa tiloissa messuyhteisön suhde paikalliseen seurakuntaan alkaa nopeasti etääntyä. Seurakunnan työntekijät ja toiset seurakuntalaiset alkavat käydä vieraaksi. Kirkon toiminta kokonaisuudessaan jää taustalle, eri tontille, jossa käydään yhä harvemmin ja harvemmin. Henkinen etäisyys kasvaa, kirkollinen identiteetti kääntyy uuteen asentoon hitaasti mutta varmasti.

Tätä tilannetta ei voi pitää kenenkään kannalta hyvänä, saati kestävänä. Jollei asialle tehdä jotain, eriytymisprosessi jatkuu edelleen, kunnes kirkkoon kuulumisesta ja piispallisesta kaitsennasta ei ole näille yhteisöille muuta kuin haittaa. On paradoksaalista, että monessa seurakunnassa on vajaakäytöllä olevia tiloja, jotka pidetään mieluummin tyhjillään kuin vuokrataan messuyhteisölle. Messuyhteisöt ovatkin tehneet paikoin huomattavia investointeja omiin tiloihinsa, joista seurakunnan fyysiseen yhteyteen palaaminen ei ole kovin yksinkertaista.

Keskustelussa on todettu moneen kertaan, että ns. perinteinen virkakäsitys ei ole harhaoppi, mutta käytännön ratkaisut viestivät jotain muuta. Tahtoisimme nähdä tässä asiassa piispallista kaitsentaa, jolla rohkaistaisiin seurakuntia aktiivisesti etsimään toimivia vaihtoehtoja tilojen yhteiskäyttöön.

 

Pappisvihkimysten ongelma

Pappien vihkimisongelmat uhkaavat eskaloida tätä prosessia vielä nopeammin ja peruuttamattomammin. Kirkon yhteydessä toimivat vanhaan virkakäsitykseen sitoutuneet messuyhteisöt kärsivät pappispulasta. Kasvavat yhteisöt tarvitsevat lisää työntekijöitä, mutta tähän ei ole kyetty löytämään ratkaisua. Suurten ikäluokkien eläköityessä tilanne on pahenemassa entisestään.

Toisaalta näistä yhteisöistä nouseva nuoriso ei enää hae teologisiin opintoihin mahdottomasta työllistymisestä johtuen. Samaan aikaan kirkkomme piispallisesta kaitsennasta irtautuneet järjestöt vihkivät uusia pappeja tarpeensa mukaan, ja resursseja on monin paikoin paremmin. Nykytilanne siis suorastaan suosii kirkon ulkopuolella toimivia ja rankaisee niitä, jotka haluavat edelleen sitoutua kirkkomme apostoliseen sukkessioon.

Onkin varsin todennäköistä, että tässä asiassa ahtaalle joutuneet herätysliikkeet ajautuvat lähivuosina käytännön pakosta kipeisiin ratkaisuihin. Paine irtautua piispojemme kaitsennasta pappien saamiseksi kasvaa vuosi vuodelta. Monella järjestöllä ei ole juuri vaihtoehtoja, jollei mitään ratkaisun näköalaa kyetä löytämään. Varoittavia signaaleja tästä kehityksestä on jo saatu mm. Inkerin kirkon ja Afrikan sisarkirkkojen suunnalla. Huolemme on, että jos emme siis kirkkona hoida vastuutamme tässä tilanteessa, tulemme menettämään korvaamattoman osan seurakuntaväestämme ja myös haavoittamaan pahasti ekumeenisia suhteitamme päättämättömyytemme takia.

Käsityksemme mukaan vihkimysongelmaan on löydettävissä juridisesti ja teologisesti kestäviä toimintamalleja. Toivomme, että te piispat jatkaisitte työskentelyä tämän asian parissa ja käyttäisitte kaiken taitonne ja viisautenne löytääksenne luovia ratkaisuja asiaan. Samalla tämä tarkoittaa vakavaa kutsua perinteisen virkakäsityksen edustajille, jotta he määrittelisivät ne aidot ja teologisesti kestävät reunaehdot, jotka rajaavat käytännön ratkaisuja vihkimyksen käytännön järjestelyissä.

Kirkkopoliittisen ja parokialistisen valtataistelun sijaan nyt tarvitaan tahtoa yhteiseen ratkaisuun. Se tarkoittaa uskon ja siitä nousevien pyrkimysten olemassaolon oikeuttamista toisessa kristityssä. Ymmärrämme, että tämä prosessi tietyllä tavalla vahvistaa sen jakautuneen ehtoollispöydän, josta kaikki kärsimme. Tilannetta on mielestämme silti analysoitava realistisesti. Ykseyden takia on suostuttava tiettyyn moniäänisyyteen kirkossamme. On löydettävä tie, jota voimme silti kulkea edelleen yhdessä. Mikä on vaihtoehto?

Johtopäätöksiä

Piispojen ja herätysliikkeiden tahdonilmaus v.2009 sisältää itsessään jo kaikki ratkaisun ainekset. Valitettavasti siitä ei seurannut tilannetta helpottavia toimenpiteitä. Kirkkohallituksen syrjintäkieltotyöryhmän mietinnössä v.2011, tunnistettiin kyllä vakaumuksen suojaan liittyvät haasteet ja esitettiin (kohta 5, s. 31), että Kirkkohallitus asettaisi näiden kysymysten tarkastelemiseksi erillisen työryhmän. Tästäkään ei valitettavasti seurannut käytännön toimia.

Piispainkokouksen suositus seurakunnissa toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä v.2017 kehotti kyllä yhteistyön tiivistämiseen, mutta varsinkin sen kohdat 4 ja 5 kirjallisen sopimuksen laatimisesta on monin paikoin otettu vallan välineeksi ja keinoksi asettaa epämieluisat yhteisöt vielä ahtaampaan tilanteeseen. Mielestämme tämä on piispainkokouksen suosituksen hengen vastaista ja siksi piispojen arvovallan väärinkäyttöä. Siksi toivomme piispainkokoukselta selkeää ohjeistusta asiaan tällaisten lieveilmiöiden poistamiseksi.

Olemme tietoisia siitä, että päätökset ja linjaukset näissä asioissa tapahtuvat lopulta piispojen ja kirkkoherrojen työhuoneissa. Siksi emme koe asiaksemme yksilöidä tarvittavia toimia, vaikka uskomme hyviä vaihtoehtoja olevan. Haluamme kuitenkin välittää vahvan viestin sekä piispoille että seurakunnille, että keinot on löydettävä kestämättömän tilanteen ratkaisuun.

Me, aloitteen allekirjoittajat, toivomme piispoilta selkeää ja konkreettista liikahdusta kohti yhteyttä, oikeudenmukaisuutta ja keskinäistä rakkautta. Toivomme, että asiassa muodostuu aktiivinen ja luottamusta ruokkiva keskusteluyhteys asiaan liittyvien järjestöjen kanssa. Itse Kristus sanoo, että juuri keskinäisestä rakkaudesta meidät pitäisi tunnistaa tässä maailmassa. Se olisi parasta, mitä tälle kirkolle voi tapahtua tänä tuulisena aikana.

Mikko A. Himanka, kirkolliskokousedustaja, Ylivieska

Aulis Ansaharju, kirkolliskokousedustaja, Hämeenlinna

Reino Halonen, kirkolliskokousedustaja, hiippakuntavaltuuston jäsen, Askola

Marjatta Hautala, kirkolliskokousedustaja, Kauhajoki

Pekka Heikkilä, kirkolliskokousedustaja, kirkkohallituksen täysistunnon jäsen, Mynämäki

Markku Hekkala, kirkolliskokousedustaja, Kokkola

Jouko Jääskeläinen, kirkolliskokousedustaja, Vantaa

Janne Kaisanlahti, kirkolliskokousedustaja, kirkkoneuvoston vpj, Rovaniemi

Hannele Karppinen, kirkolliskokousedustaja, kirkkovaltuutettu, Hyvinkää

Jari Kemppainen, kirkolliskokousedustaja, kirkkoherra, Pälkäne

Antti Kruus, kappalainen, Olari

Johanna Lumijärvi, kirkolliskokousedustaja, Kirkkonummi

Oiva Malinen, kirkolliskokousedustaja, kirkkoherra, Keitele

Juhana Markkula, kirkkoherra, Nousiainen

Sirkka-Liisa Myllylä, kirkolliskokousedustaja, yhteisen kirkkovaltuuston jäsen, Oulu

Annika Määttänen, kirkolliskokousedustaja, Salo

Timo Määttä, kirkkoherra, Ylivieska

Pauli Niemelä, kirkolliskokousedustaja, kirkkoherra, Kiiminki

Harri Niemelä, vt. kirkkoherra, Jämsä

Pekka Niiranen, kirkolliskokousedustaja, yhteisen kirkkoneuvoston vpj. Kuopio

Erkki Puhalainen, kirkolliskokousedustaja, hiippakuntavaltuutettu, Jyväskylä

Ilkka Pöyhönen, kirkolliskokousedustaja, Joutseno

Riku Rinne, kirkolliskokousedustaja, Nokia

Harri Saine, kirkolliskokousedustaja, tuomiokapitulin maallikkojäsen, Pori

Matti Salomäki, kirkolliskokousedustaja, tuomiorovasti, Lapua

Heikki Sariola, kirkolliskokousedustaja, kirkkoherra, lääninrovasti, Kurikka

Pekka Simojoki, kirkolliskokousedustaja, Kangasala

Heikki Sorvari, kirkolliskokousedustaja, kirkkohallituksen täysistunnon jäsen, Espoo

Liisa Teräslahti, kirkolliskokousedustaja, Imatra

Risto Tuori, kirkolliskokousedustaja, Sastamala

Jouni Turtiainen, kirkolliskokousedustaja, kirkkoherra, Espoo

Aino Vesti, pastori, Turku

Ville Väkeväinen, kirkkoherra, Simo

Jouko Ylinen, kirkolliskokousedustaja, seurakuntaneuvos, Seinäjoki