Ihmisiä ja ilmiöitä: Onnellisuusprofessori Markku Ojanen: Iloa ja elinvoimaa ikävuosiin

Reaktioita ja reflektioita

 

Viime kirjoituksestani on poikkeuksellisen pitkä aika. Pahoittelen. Syyt ovat kaksitahoiset: loppuvuodesta sekä väittelin tohtoriksi että muutin Suomeen aloittaakseni työt Helsingissä. Nyt tomu on jo vähän laskeutunut. Pääkin on vähemmän pyörällä.

Toimin tätä nykyä avustavana pastorina Helsingissä, Pyhän Markuksen luterilaisessa seurakunnassa. Se kuuluu Suomen evankelisluterilaiseen lähetyshiippakuntaan.

KRS Krito 10.-23.6.

–       Oho!

–       Voi itku!

–       Hmm…

–       Mikä se on?

–       No sitten meidän ei pidä puhua enempää teologiasta.

Tällaisia reaktioita olen saanut kertoessani ihmisille, mitä teen ja missä. Ehkä jotain vastaavaa herää myös tämän blogin lukijoissa. Toki moni on myös toivottanut siunausta, mutta useimmiten suhtautuminen on vähintäänkin varovaisen varautunutta.

Niille, jotka eivät tiedä Lähetyshiippakunnasta mitään, olen selventänyt, että työpaikkanani on itsenäinen luterilainen seurakunta, joka on Suomen ev.lut. kirkon profiiliin verrattuna konservatiivisempi. Siihen keskustelu on monesti loppunutkin. Laatikko meikäläisten meiningille on löytynyt, eikä siihen haluta kajota.

Joskus tosin joku täysin kirkosta vieraantunut on kommentoinut, että on hyvä, jos kirkolla on oikeasti jotain sanottavaa. Periaatteita, joihin pitäydytään enemmistön paineista huolimatta. Sanoma, joka ei muutu. Uskottavuutta. Joka kerta yllätyn positiivisesti, kun tällaista kuulen.

Kirkollisista kuvioista perillä oleville olen puolestaan vakuutellut, ettei Lähetyshiippakunnassa ole kyse mistään vihaisesta vastustamisporukasta huolimatta siitä kuvasta, minkä media on maalannut. Olemme ajautuneet valtakirkon rakenteiden ulkopuolelle kirkkopoliittisista ja raamattuteologisista syistä. Siihen on liittynyt omat kiistansa, mutta nyt on jo rauhaisan uudelleenrakentamisen aika.

Vaikka ulkopuolisuuteen liittyy luopumista ja surua, ulkopuolella on myös hyvä olla. Ei tarvitse keskittyä jännitteeseen, riitelemiseen ja vastustamiseen. Voi uppoutua uuden rakentamiseen, vapaaseen evankeliuminjulistukseen kaikille syntiä sairastaville ja uskon opettamiseen. Raamina on luterilainen tunnustus, jota ei ole kirkolliskokousten päätöksillä kavennettu. Mahdollisuudet ovat Jumalan, joka luo uutta sanansa ja sakramenttiensa välityksellä.

En tahdo tuomita sitä hyvää työtä, mitä muualla edelleen tehdään. Olen nähnyt sitä muun muassa kesäteologina kansankirkon eri seurakunnissa. Toivotan sille hyvän Jumalan siunausta.

En kuitenkaan rehellisyyden nimissä usko, että kahden radikaalisti erilaisen raamattu- ja totuuskäsityksen rinnakkaiselo yhdessä kirkkokunnassa on pitkän päälle mahdollista. Siksi olen siellä missä olen. En usko moniäänisen kirkon utopiaan, koska siitä tulee käytännössä sisäisesti riitaisa kakofonia, jossa yksi sanoo synniksi sitä, mitä toinen suosittelee. Ei sellainen ole uskottavaa. Moniäänisyyden varjolla tahdotaan vieläpä usein vaientaa jotkut äänistä.

Kaikki tiivistyy raamattukysymykseen. Miten voivat keskenään tulla toimeen opetus, jonka mukaan Pyhä Raamattu on kokonaisuudessaan ihmisten välityksellä kirjoitettu Jumalan sana, ja opetus, jonka mukaan Raamattu ei ole ainakaan kokonaan Jumalan sanaa? Ne sulkevat toisensa pois.

Minä uskon absoluuttiseen totuuteen, joka on tullut lihaksi Kristuksessa ja jonka sanallisen ilmoituksen voi lukea Pyhistä Kirjoituksista. En kuitenkaan usko, että erillään seurakuntien rakentaminen on pois niiltä, jotka eivät tätä raamattuteologiaa jaa. Erillisyys voi selkiyttää omaa uskoa ja saada porautumaan sen perusteisiin puolin ja toisin.

On hyvä, että meidänkin maassamme voi valita, minkälaista luterilaisuutta haluaa edustaa ja edistää. Vaihtoehtoja voi ja tulee Raamatun totuuden äärellä punnita. On hyvä, ettei kenenkään tarvitse lakata olemasta luterilainen vain siitä syystä, että muussa tapauksessa joutuu toimimaan sanaan sidottua omaatuntoaan vastaan. Kuten sanottu, vaihtoehto on monelle elinehto.

On ennen kaikkea hyvä, että on edelleen paikkoja, joissa syntinen voi saada anteeksi. Alttareita, joilla ihmisen häpeä voidaan tuoda ristin rakkauden valoon. Yhteisöjä, joissa voidaan jatkaa yhdessä eteenpäin ylösnousemuksen toivossa.