Ihmisiä ja ilmiöitä: Onnellisuusprofessori Markku Ojanen: Iloa ja elinvoimaa ikävuosiin

Nuorena nukkuneen tätini perintö

 

Viime sunnuntaina puhkesin kirkossa itkuun virttä veisatessani. Mikä minua virressä 306 sitten niin suuresti liikutti? Se että se on ainoa perintö, jonka olen saanut Aili-tädiltäni. Äiti on kertonut moneen kertaan, että juuri tuo virsi oli hänen 18-vuotiaana kuolleen isosiskonsa lempivirsi.

Jeesus kruunun kirkkaan kannat / Jeesus, ilo, elämä / armon Herra, ystävä. Sinä yksin rauhan annat. / Jeesus, olet riemuni, / aarre kallein sieluni.

KRS Krito 10.-23.6.

Aili oli syntynyt vuonna 1923. Keuhkovarjostuma löytyi, kun tyttö oli 12-vuotias. Sen jälkeen Aili ei tervettä päivää nähnyt. Keuhkotautiparantolassa ei taudin leviämistä saatu pysähtymään. Basilli siirtyi suolistoon. Kun tyttö oli kahdeksantoista, hänen suolestaan leikattiin osa pois. Leikkaus tapahtui Kuopiossa jatkosodan aikana vuonna 1941.

Sairaala oli kuitenkin niin täynnä haavoittuneita sotilaita, että siviilejä siellä ei kauaa hoidettu. Aili lähetettiin junalla takaisin Iisalmeen, josta hän matkusti sisävesilaivalla naapurikylään. Viimeiset viisi kilometriä tytön piti täristellä hevoskärryn kyydissä. Siinä täristyksessä aukeni leikkaushaava. Ukkini, Ailin isä, koetti epätoivoisesti saada tyttöään takaisin hoitoon, siinä onnistumatta. Viimeiset puoli vuotta Aili siis sairasti kotonaan, reikä vatsassaan.

Kuvitelkaapa tuota teini-ikäistä tyttöä laulamassa lempivirttään kuolema silmiensä edessä ja säestämässä itseään harmonilla:

Ilman Jeesustani näännyn, ilman hänen armoaan /  joudun tuskaan kauheaan. Jeesukseni puoleen käännyn, / ahdistusten tullessa / hän on itse turvana.

Voiko tämän parempaa kuolemaan valmistautumisvirttä ollakaan? Ja tämän virren on Aili-tätini jättänyt perinnöksi meille pikkusisarensa lapsille – eikä se mikään vähäinen perintö olekaan. Virren sanoilla hän puhuu meille kuoltuaankin. Joka ikinen kerta, kun sitä lauletaan, minä muistan tuon nuoren tätini uskon ja toivon kuoleman edessä. On hyvin todennäköistä, että itsekin veisaan virttä 306 kuolinvuoteellani.

Armoon tahdon aina luottaa, / sinuun, Jeesus, Herrani, / joka maksoit velkani. Armo yksin avun tuottaa / elämään ja kuolemaan, / armo kantaa voimallaan.

Viime pyhän jumalanpalveluksessa veisattiin myös virsi ”Jo joudu mun sieluni heräämähän”. Sen yhtä säkeistöä tapaili enoni (Ailin isoveli) omalla kuolinvuoteellaan 68-vuotiaana. Tämä karski savolainen talonisäntä ei osannut siteerata raamatunlauseita, mutta virsikirjansa hän osasi. Nuorena poikana oli enoni laulanut virsiä kotinsa salissa kirkkoaikaan sisarten säestäessä harmonilla. Kun radio hankittiin, kuunteli perhe jumalanpalveluksen siinä samaisessa salissa joka pyhä virsikirja kädessään. Minäkin sain olla mukana tuossa ”kotiseurakunnassa” 50-luvun alussa, kun vanhemmillani ei vielä ollut omaa radiota.

Äidinpuoleisen sukuni uskon lähde onkin ollut virsikirja. Leikkisä tarina kertoo, että ukkini vanhalla kotipaikalla veisattiin sunnuntaisin virsiä niin suurella äänellä, että ensimmäiset russakat uskalsivat näyttää sarviaan seinänraoista vasta keskiviikkoaamuna.

Äitini on perinyt suvultaan tuon ”virren armolahjan”. Hän löytää sopivan virren, hengellisen laulun tai Siionin virren joka ikiseen tilanteeseen. Näinä päivinä hän istuu lankoni kuolinvuoteen vieressä veisaamassa tälle Jeesuksen armosta ja taivaan toivosta.

Omanasi armon tähden / ohjaa, Jeesus, rakkaani / aina askeleissasi. Ja kun kerran täältä lähden, / ole vielä turvana, / ainoana aarteena.

Ja nyt minä kysyn itseltäni ja sinulta, hyvä lukijani: osaammeko me, ja osaavatko meidän lapsemme ja nuoremme ulkoa sellaisia virsiä, joiden varassa jaksamme elää ja uskallamme kerran kuollakin?