Kirkkoisät holokaustin harmaina eminensseinä?

 

Tammikuun 27. päivänä eri puolilla maailmaa vietetään holokaustin uhrien muistopäivää natsien murhaamien kuuden miljoonan juutalaisen muistoksi. Päivän kiinnittyminen juuri tuohon ajankohtaan perustuu Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin vapauttamiseen natsien käsistä 27.1.1945 puna-armeija edettyä Puolan halki kohti Saksan sydänmaita.

Euroopan parlamentti antoi vuonna 1995 suosituksen yleiseurooppalaisesta käytännöstä, jonka mukaisesti jokaisessa EU:n jäsenmaassa tulee viettää holokaustin muistopäivää, jota on Suomessa vietetty vuodesta 2002 alkaen. Myös YK:n yleiskokous päätti vuonna 2005 julistaa tammikuun 27. päivän kansainväliseksi holokaustin uhrien muistopäiväksi.

Kylväjä, neliöbanneri 2021 (ilmainen

Muistellessamme tätä maailmanhistorian laajuudessaan ja perusteellisuudessaan hirvittävintä kansanmurhaa, on syytä palauttaa mieliin, mitkä asiat johtivat holokaustiin. Siis mitkä seikat saivat Adolf Hitlerin, hänen lähimmät miehensä, ja vain muutaman vuoden kuluessa enemmistön saksalaisista, mukaan lukien niin protestanttiset kuin katolisetkin kirkonmiehet, olemaan sitä mieltä, että juutalaiset pitää tai ainakin voi hävittää – ei vain saksalaisesta yhteiskunnasta – vaan koko maailmasta.

Vastaus on mitä epämiellyttävin, sillä holokaustin keskeiset motiivit nousivat arvostettuimpien ja tunnetuimpien kirkonmiesten kirjoituksista.

Yksi keskeisistä ja valitettavan pitkäkestoisista – niin katolisen kuin protestanttisenkin kirkon juutalaisuuteen liittyvistä traagisista teologisista väärinymmärryksistä perustuu Aurelius Augustinuksen (354-430) kirjeeseen manikealaiselle piispa Faustukselle.

Tämä kirkkoisä Augustinuksena tunnettu auktoriteetti, jota edelleen pidetään yhtenä kristillisen kirkon merkittävimmistä hahmoista, asemoi juutalaisten ja kristittyjen teologisen suhteen analogiseksi ensimmäisen Mooseksen kirjan 4. luvussa kuvatun Kainin ja Abelin kanssa. Eli että juutalaiset ovat yhtä kuin vanhempi veli Kain, ja nuorempi veli Abel edustaa kristittyjä eli Kristuksen ruumista. Ja aivan kuin Kain tappoi Abelin, juutalaiset tappoivat Kristuksen, minkä seurauksena heidän ikuinen kohtalonsa olisi Kainin kohtalo, eli kiertää maata köyhänä ja kodittomana (1. Moos. 4:11-12):

Nyt olet kirottu etkä voi jäädä tänne, sillä tämän maan oli avattava suunsa ja otettava vastaan veljesi veri, jonka sinä vuodatit. Kun koetat viljellä maata, se ei enää ruoki sinua, vaan sinun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maan päällä.

Jesuiittojen julkaiseman La Civiltà Cattolica -lehden kirjoitus vuonna 1897 toisti kirkkoisän tulkintaa ottaessaan kantaa Theodor Herzlin Juutalaisvaltio-kirjassaan esittämään visioon oman valtion perustamisesta:

1827 vuotta on kulunut Jeesus Nasaretilaisen profetiasta, että Jerusalem tuhoutuisi, ja että juutalaiset karkotettaisiin orjiksi kansojen keskuuteen ja pysyisivät hajallaan aikojen loppuun saakka. Pyhien kirjoitusten mukaan juutalaisen kansan on elettävä ikuisesti hajallaan ja vaellettava pakanakansojen keskuudessa, antaakseen todistuksen Jeesuksesta, ei ainoastaan kirjoitusten kautta, vaan heidän olemassaolonsa kautta. Koska Jerusalemia nyt rakennetaan uudestaan Israelin valtion keskukseksi, olemme velvollisia toteamaan tämän olevan suorassa ristiriidassa Jeesuksen omien profetioiden kanssa.

Kun katolinen ja sittemmin myös protestanttinen kirkko olivat vuosisatojen ajan opettaneet juutalaisten olevan Jumalan hylkäämä ja siksi ihmistenkin oikeutetusti hyljeksimä kansanjoukko, siitä tuli vallitseva teologinen opinkappale, jota kukaan ei rohjennut kiistää. Tämä johtopäätös sulki myös pois sen mahdollisuuden, että juutalaiset koskaan palaisivat kotimaahansa, josta heidät vuonna 70 jKr. karkotettiin.

Kun tähän kirkkoisä Augustinuksen oppiin lisätään vielä uskonpuhdistaja Martti Lutherin vuonna 1543 julkaisemasta teoksesta Von den Juden und ihren Lügen (suom. Juutalaisista ja heidän valheistaan) löytyvä käytännönteologinen ohje, ei ole ihme, ettei roomalais-saksalaisella laitoskirkolta löytynyt todellista sydäntä juutalaisia kohtaan:

Ruhtinailtamme, joilla juutalaisia on alaisinaan, minä toivon ja pyydän, että he tahtoisivat harjoittaa ankaraa armeliaisuutta näitä kurjia ihmisiä kohtaan, kuten edellä on sanottu, jos se kuitenkin voisi jotakin (niin arveluttavaa kuin se onkin) auttaa; että he tekisivät niinkuin uskolliset lääkärit tekevät, kun jalkaan on tullut mätä, jolloin he menettelevät säälimättömästä ja leikkaavat, sahaavat, polttavat lihan, suonet, luut ja ytimen pois.

Niin tehtäköön tässäkin, heidän synagoogansa poltettakoon, heiltä kiellettäköön kaikki, mitä edellä olen maininnut, heidät pakotettakoon työhön ja heidän kanssaan meneteltäköön kaikella armottomuudella, kuten Mooses teki erämaassa ja löi kuoliaaksi kolmetuhatta, ettei koko joukko olisi joutunut perikatoon. He eivät tosin tiedä, mitä he tekevät, eivätkä sitä liioin, kuten hullut ihmiset, tahdokaan tietää, kuulla eikä oppia.

Sen vuoksi tässä ei voida harjoittaa mitään armeliaisuutta, jottei heitä heidän olemuksessaan vahvistettaisi. Jollei tämä tahdo auttaa, niin meidän täytyy karkoittaa heidät pois niinkuin hullut koirat, ettemme tulisi osallisiksi heidän kauheaan jumalanpilkkaansa ja kaikkiin paheisiinsa, emmekä heidän kanssaan vetäisi päällemme Jumalan vihaa ja tulisi kirotuiksi.

Minä olen tehnyt oman osuuteni, jokainen katsokoon, miten hän tekee omansa. Minä olen syytön.

Jos Luther jonkin osan katolisesta uskonkäsityksestä uudisti – tai puhdisti, siihen ei kuulunut juutalaisuuteen liittyvien teologisten väärinymmärrysten korjaaminen, vaan hän päinvastoin vahvisti omissa kirjoituksissaan juutalaiset Jumalan ikuisesti hylkäämänä kansana, joka ei myöskään kristittyjen armeliaisuutta ansaitse.

Luther ei totisesti säästellyt sanoissaan arvostellessaan juutalaisia, eikä tarvitse olla kummoinen teologi tai historioitsija, että ymmärtää näiden sanojen vaikuttavuuden maanmiestensä motivaattorina 400 vuotta myöhemmin:

Kun siis joku kristitty sabbattina tekee heille tulen, majapaikassa keittää heille, mitä he tahtovat, he siitä meitä kiroavat, syljeskelevät ja pilkkaavat ikäänkuin he tekisivät siinä hyvin, ja kuitenkin he elävät omaisuudestamme, jonka he ovat meiltä varastaneet. Sellaisia kirottuja, läpeensä ilkeitä, läpeensä myrkyllisiä, läpeensä perkeleellisiä olentoja ovat nämä juutalaiset, jotka 1400 vuotta ovat olleet meidän vaivanamme, ruttonamme ja kaikkena onnettomuutenamme ja vieläkin ovat. Kerta kaikkiaan, meillä on heissä oikeita perkeleitä, muuta he eivät ole, heillä ei ole mitään inhimillisyyttä meitä pakanoita kohtaan. Sellaista he rabbiineiltaan heidän koulujensa laisissa pirunpesissä oppivat.

Tuo Lutherin otsikkoaan myöten äärimmäisen antisemitistinen teos oli vaipua unholaan, sillä seuraavan sadan vuoden aikana siitä otettiin vain neljä suppeata painosta – joista yksi latinankielinen – mutta tultaessa 1900-luvulle teos löydettiin uudelleen ja siitä otettiin vuosina 1900-1941 eri kustantajien toimesta ainakin 19 saksankielistä painosta, jota myytiin arviolta miljoona kappaletta. Lisäksi tuolloin painettiin myös hollannin-, tanskan- ja latviankieliset laitokset.

Vuonna 1938 tunnettu Thüringenin piispa Martin Sasse kirjoitti satoja tuhansia kappaleita myyneen kirjan Martin Luther und die Juden – Weg mit ihnen!, johon hän oli kerännyt keskeiset Lutherin antisemiittiset kehotukset vuodelta 1543. Kaksi viikkoa kristalliyön jälkeen kirjoitetussa esipuheessaan piispa iloitsee, että Saksassa ollaan vihdoin päästy tuhoamaan juutalaisten omaisuutta Lutherin ohjeitten mukaisesti, synagogien ja kirjojen roihutessa.

Ns. vanhat saksalaiset kirkot eivät olleet yksin antisemitismissään, vaan Hitlerin nostattamaan huumaan lähtivät mukaan myös suuri osa helluntailaisista, baptististeista ym. vapaakirkollisista. Kirjoituksessaan Saksan vapaakirkot ja Adolf Hitler lakimies Ville Hoikkala kuvaa Hitlerin sanoman vaikutusta saksalaisiin herätyskristittyihin:

Hitlerin sanoma kantoi herätyskristittyjen sieluissa hedelmää. Hitler puhui usein Jumalasta ja joskus päätti puhetilaisuutensa rukoukseen. Hitler varoitti samoista vaaroista kuin hengelliset julistajat. Hitlerin puheiden tyyli ja rakenne muistuttivat herätyssaarnaa. Lauseet olivat yksinkertaisia, kuulijoissa herätettiin eri tunnetiloja, kannanotot olivat mustavalkoisia, ja lopussa kuulija johdatettiin kohti henkilökohtaista ratkaisua eli NSDAP:n äänestämistä. Monet kristityt kokivat olonsa kotoisaksi Hitlerin puhuessa.

Hitlerin noustessa valtaan useimmat vapaiden seurakuntien jäsenet olivat ilahtuneita. Sekä natsien että vapaakirkkojen kannatus oli suurimmillaan maanviljelijöiden ja pienyrittäjien parissa sekä Saksan itäosissa, kun taas suurkaupungeissa ja teollisuustyöväen parissa molempien suosio oli vähäisempää. Lukemattomissa kristillisissä saarnoissa ja lehdissä hehkutettiin, että Hitler oli Jumalan lähettämä johtaja Saksalle. Oli jopa evankelioivia traktaatteja, joissa kehotetaan kääntymään Kristukseen puoleen, kun Saksaa johtaa Jumalaan uskova Hitler ja ateismi on kukistettu.

Valitettavasti suomalaisetkaan kirkonmiehet eivät saa puhtaita papereita suhteessaan juutalaisiin: Kirjassaan Kadimah – Suomen juutalaisten historia Taimi Torvinen kuvaa, kuinka Suomen suuriruhtinaskunnan senaatissa pappissääty vastusti menestyksekkäästi esityksiä juutalaisten kansalaisoikeuksiksi vuosikymmenten ajan, ja hyvin usein tuomiorovasti – ja sittemmin arkkipiispa Thure Renvallin suulla:

Jos aloitteesta tulee laki, joutuvat useat pienet teollisuudenhaarat suhteellisen pian kokonaan juutalaisten käsiin ja niiden lisäksi suurelta osalta pikkukauppa ja hiukan myöhemmin myös useat isommat teollisuus- ja kauppayritykset. Luullakseni ei koko maassa…, 6, 7, 8 vuoden päästä olisi ainoatakaan ei-juutalaista maakauppiasta. Koko maahan jäisi tuskin kolkkaa, johon he eivät olisi tunkeutuneet…

Pääasiallisesti pappissäädyn kiivaasta vastustuksesta johtuen senaatti ei onnistunut koskaan myöntämään juutalaisille kansalaisoikeuksia vaan ne toteutuivat vasta itsenäisen Suomen eduskunnan säätämällä lailla 12.1.1918, toiseksi viimeisenä eurooppalaisena valtiona ennen Romaniaa. Mielenkiintoista oli, että Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden noin viikko sen jälkeen, kun Suomi oli ensin tunnustanut juutalaisten oikeudet.

Vuonna 2017 tarkastetun väitöskirjansa Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933 tiivistelmässä teologian tohtori Paavo Ahonen syventää Torvisen tulkintaa:

Antisemitismiä esiintyi kaikissa kirkon keskeisissä viiteryhmissä, ja tämän tutkimuksen piiriin kuuluneista kuudesta suomenkielisestä piispasta viisi, eli Gustaf Johansson, O. I. Colliander, J. R. Koskimies, Erkki Kaila ja Lauri Ingman esittivät juutalaisvastaisia ajatuksia, tosin Ingman ennen siirtymistään arkkipiispaksi.

Kirkossa ilmennyt antisemitismi ei ollut muusta kirkollisesta, poliittisesta tai kansainvälisestä elämästä irrallinen ilmiö. Se oli sidoksissa maailman tapahtumiin, juutalaisvastaisen aatteen liikkeisiin sekä kirkon sisäiseen keskusteluun ja dynamiikkaan.

Lutherin Juutalaisista ja heidän valheistaan -kirja julkaistiin – ajan hengen mukaisesti – myös suomeksi 1939 ja laitoksen esipuheessa suomentaja Toivo Karanko kirjoitti edellä mainitusta arkkipiispa Gustaf Johanssonista seuraavaa:

Kansankirkkomme edesmennyt, suuresti kunnioitettu ylipaimen, arkkipiispa Gustaf Johansson tunsi juutalaiset, ja hänellä oli heistä jokseenkin samanlainen käsitys kuin Lutherilla. Hän lausuukin heistä: »Juutalaiset odottavat Messiasta, joka tuo heille maailman vallan. Messias on tullut, mutta hän ei ollut semmoinen kuin juutalaiset toivoivat. He kokoavat nyt rahoja ja koettavat kaikin keinoin heikentää muita kansoja, jotta Messiaalla tullessaan olisi helpompi päästä valtaan. Tämä väärä messiastoivo kannattaa juutalaisten pyrintöjä, mutta se pettää, sillä lupaus Messiaan maailmanhallinnosta toteutuu tulevassa maailmanajassa. Sionismi on luopunut isien uskosta ja uskonnosta.-» (Herättäjä, n:o 1, 3/1. 1925).

Voimme siis täydellä luottamuksella tutustua siihen tuomioon, jonka suuri uskonpuhdistajamme ja oppi-isämme Luther juutalaisista ja juutalaisuudesta langettaa, ja samalla voimme olla vakuutetut siitä, että tämä tuomio on oikeudenmukainen ja kaikkialla toteuttamisen arvoinen.

Valitettavasti niin Lutherin, Renvallin, Johanssonin kuin Karangonkin toivomukset toteutuivat – ja ylittyivätkin pahimmalla mahdollisella tavalla holokaustissa. Kirkoissamme on toki aina ollut niitä vastuunkantajia, jotka ovat nähneet juutalaisen kansan hädän ja Raamatusta nousevan aseman, mutta valitettavan usein he ovat jääneet vähemmistöön, ainakin mitä tulee äänen volyymiin.

Kesti vuoteen 1984, että Euroopan luterilaiset kirkot irtisanoutuivat Lutherin antijudaistisista kirjoituksista Euroopan Kirkko ja Juutalaisuus -komission kokouksessa Budapestissa.

Minulla oli viime keväänä mahdollisuus osallistua Jerusalemissa sijaitsevan Yad Vashemin holokaustikeskuksen järjestämälle 10-päiväiselle kristittyjen johtajien kurssille. Noiden intensiivisten päivien aikana eteemme tuotiin ahdistava määrä faktoja ja yksityiskohtia niin itse holokaustista kuin siihen johtaneista tapahtumista ja sen syntyyn vaikuttaneista henkilöistä. Kristittynä koin suurta häpeää, surua ja suoranaista raivoa, kuinka järkyttävällä tavalla kirkkoisämme ovat juutalaisia sisariamme ja veljiämme lähes 2000 vuotta kohdelleet.

Istuessani jäätävän kylmässä huhtikuun illassa Israelin valtiollisessa holokaustin muistojuhlassa Yad Vashemissa Varsovan gheton aukiolla, ja kuunnellessani ja katsellessani, kuinka tuo 2000 vuotta ahdistettu kansa käsitteli holokaustia, ymmärsin myös Israelin – juutalaisvaltion – turvallisuusdoktriinin suhteessa omiin kansalaisiinsa. Ymmärsin myös uudessa valossa pääministeri Benjamin Netanyahun puheessaan toistaman ajatuksen, jonka mukaan historia on opettanut meidät ottamaan tosissamme kansaamme kohdistuvat uhkaukset, ja teemme kaikkemme, ettei se toistuisi.

Never again – ei enää koskaan!

Antisemitismin jatkaessa nousuaan niin Euroopassa kuin Suomessakin, meidän kristittyjen on noustava rohkeasti noustava puolustamaan juutalaisia ystäviämme ja tuomittava ja torjuttava ajoissa heihin kohdistuvat kirjalliset, sanalliset ja fyysiset hyökkäykset.

Jotta historia ei toistaisi itseään, uskovina meidän on myös syytä miettiä uskontunnustuksemme sisältöä:

Herra, minä tunnustan sinun totuutesi valossa, että olen tehnyt syntiä ajatuksin ja sanoin, teoin ja laiminlyönnein.

Minun tulisi rakastaa sinua, Jumalani ja Vapahtajani, yli kaiken, mutta olen rakastanut itseäni enemmän kuin sinua.

Sinä olet antanut minulle lähimmäisen, että rakastaisin häntä niin kuin itseäni. Olen kuitenkin ollut itsekäs ja käteni on ollut hidas auttamaan.

Sen tähden käyn eteesi ja tunnustan syntini ja syyllisyyteni. Tuomitse minut, Jumala, mutta älä hylkää minua.

Minulla ei ole mitään muuta pakopaikkaa, kuin sinun sanomaton laupeutesi.


ps. Harmaa eminenssi (ransk. éminence grise) tarkoittaa vaikutusvaltaista poliittista neuvonantajaa, tukijaa tai avustajaa, joka toimii poliitikon tai poliittisen liikkeen yhteydessä salaa tai vailla virallista asemaa. Harmaa eminenssi ei välttämättä ole auttamansa poliittisen voimatekijän varaukseton ihailija tai kannattaja, mutta hän katsoo tämän tukemisen edistävän jotakin itselleen tärkeää poliittista tavoitetta. (lähde: Wikipedia)

ps2. Isännöin vainojen uhrien muistopäivänä 27.1. klo 14 alkaen Israel tänään -konferenssia Espoon helluntaikirkolla. Klo 19 alkavassa Holokaustin uhrien muistotilaisuudessa puhuvat kansanedustaja Antero Laukkanen, toimittaja Rony Smolar sekä rehtori Cookie Schwaeber-Issan Jerusalemista. Ohjelma ja lisätiedot www.israeltoday.fi.

ps3. Juutalaisista ja heidän valheistaan -kirjasta on v. 2016 otettu arabiankielinen painos.