Minä itse vai joku muu?

Jos joku valehtelee pysyäkseen hengissä, onko se väärin?

Jos joku varastaa nälkäänsä, onko se syntiä?

Jos joku hyväksikäyttää systeemiä turvatakseen selustansa, onko hän huono ihminen?

Palasimme keväällä takaisin Kyprokselle. Köyhyys ja eriarvoisuus lyövät täällä ja erityisesti työssäni kasvoille täysin eri tavalla kuin Suomessa. Tajuan hetkessä kuinka hyväosainen olen, ja se suorastaan hävettää.

Voin laittaa lapseni kouluun. Jos lapseni on sairas, voin hypätä autoon ja ajaa hänet lääkäriin. Jos jääkaapista on ruoka loppu, minun tarvitsee vain kävellä kauppaan ja ostaa lisää. Minun ei tarvitse sietää huutelua tai päälle sylkemistä ihonvärini takia, eikä minulta evätä etuuksia kansallisuuteni takia.

Köyhyyden olemus konkretisoituu arkisissa asioissa. Köyhyys on taloudellista ja sosiaalista syrjäytymistä, joka pahimmillaan uhkaa ihmisen hengissä pysymistä. Ja silti me puhumme siitä liian vähän. Kristityt keskittyvät tappelemaan messujen vietosta, virkakysymyksestä ja avioliittokäsityksistä, ja unohtavat samalla puuttua siihen rakenteelliseen syntiin, joka suorastaan rehottaa ympärillämme.

Kapitalistiset ja yksilön nautintoa korostavat yhteiskunnat luovat jo itsessään sellaisia rakenteita, jotka tuottavat epäoikeudenmukaisuutta, epätasa-arvoa, köyhyyttä ja riistoa. Kun juttelen apumme piirissä olevien naisten kanssa, en kuule sankaritarinoita. En kuule ihmisistä tai yhteiskuntien rakenteista, jotka tukisivat toisia ihmisiä, auttaisivat silloin kun hätä on suurin. Sen sijaan kuulen köyhyydestä, jollaista en voi edes kuvitella olevan olemassa. Köyhyydestä, josta pois päästäkseen ihminen on valmis tekemään mitä tahansa.

Kuulen äideistä ja isistä, jotka ovat lähettäneet omat tyttärensä prostituoiduiksi Eurooppaan, jotta saisivat paremman elintason. Kuulen naisista, jotka ovat jättäneet omat lapsensa, jotta he saisivat maksettua velkansa tekemällä työtä, joka vie heidän ihmisarvonsa. Kuulen eurooppalaisista miehistä ja perheistä, jotka ovat pitäneet edessäni istuvia naisia seksi-ja kotiorjinaan, jotta voisivat maksimoida oman elämänsä nautinnon.

Kun katsoo maailmaa ympärillään ei ole vaikeaa huomata, että oman edun ja nautinnon tavoittelusta on tullut itseisarvo myös monille kristityille. Oma onni menee heittämällä toisen onnen edelle. Kulutamme ja juoksemme elämysten perässä, hukkaamme kykymme pysähtyä. Ei ole aikaa huomata toisten ihmisten ahdinkoa ja kärsimystä, ei varsinkaan, jos se tarkoittaisi omasta nautinnosta tai mukavuudenhalusta luopumista. Olemme hukanneet johonkin matkan varrelle oikeudenmukaisuuden, omastaan jakamisen, toisille antamisen.

Vaikka antaessaan myös saa, on antamisesta tullut lähes kirosana. Miksi antaa, jos voi ottaa? Jos ihminen keskittyy siihen, mitä kaikkea uutta hän voi ottaa itselleen, on helppoa unohtaa se, mitä kaikkea voisi antaa toisille.

Raamatussa asia ilmaistaan hyvin yksiselitteisesti. “Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.” (Luuk. 6: 38).

Eriarvoisuuden, riiston ja köyhyyden poistamiseen ei lopulta tarvita suurta koneistoa. Siihen riittää, jos jokainen alkaisi antamaan omastaan. Jos jokainen tekisi pieniä tekoja, joiden kautta yksi ihminen kerrallaan voisi tuntea olevansa rakastettu ja laittaa kokemansa hyvän edelleen eteenpäin. Meillä on siihen varaa, jos vain haluamme. Niin euroissa kuin ajassa.