Sadetta

Kuulin kerran italialaisesta miehestä, joka oli käynyt Suomessa ja ihastunut erääseen täällä kuulemaansa sanaan niin paljon, että halusi antaa sen tyttärelleen nimeksi. Hän kuunteli radiosta kesän säätiedotuksia ja miten niissä luvattiin tihkusadetta ja heikkoa sadetta, kohtalaista sadetta tai voimakasta sadetta, kaikkia niitä tasaisesti ja vuorotellen. Tuskin mies tiedotuksista paljoakaan ymmärsi, mutta jossakin päin Italiaa elää kenties tänään nainen, jonka nimi on Sadetta, tuo miehen mielestä niin eksoottisen kauniilta kuulostanut suomen kielen sana.

Tänä kesänä ei sadetta juuri ole saatu. Mekin, jotka kauhulla odotimme tästä kesästä viime kesän kaltaista vedenpaisumuskokemusta, olemme hämmästykseksemme huomanneet jo suorastaan kaipaavamme sadetta. Niinpä kun eilen katsoin ikkunasta ja näin sateen väreilevän verhon puita vasten, tartuin sateenvarjoon ja lähdin kävelylle lähikauppaan. En sateesta huolimatta vaan sateen vuoksi. Maltoin tuskin odottaa, että pääsisin hengittämään sadepisaroiden raikastamaa ilmaa.

Kun avasin ulko-oven valmiina nuuhkimaan kesän tuoksua, pihasta nousikin vain tunkkainen höyry. Pitkään jatkunut helle on kovettanut maan, eikä yksi sadekuuro pysty pehmittämään sitä. Tarvittaisiin lukemattomien pisaroiden lempeä mutta periksiantamaton kosketus, ennen kuin multa ja kasvit antautuvat ja alkavat luovuttaa huumaavaa tuoksuaan, tuota ainutlaatuista parfyymia nimeltä kesäsade.

Hengellisessä kielenkäytössä sade on kovaa valuuttaa. Me kaipaamme, me odotamme, me rukoilemme sadetta. Jumalan lähettämää sadetta. Hengen sadetta. Janoamme sitä puhtautta ja tuoreutta, elämää ja uutta kukoistusta, joka syntyy sateen seurauksena. Haluaisimme oman elämämme tuoksuvan raikkaalta kesäsateelta. Ja kuitenkin joskus käy niin, että kun sade tulee ja pisarat alkavat putoilla päällemme, me pelästymme sitä ummehtunutta lemua, joka elämästämme nousee ja vetäydymme pois. Alamme välttää tilanteita, joissa on vaarana joutua sateen kostuttamaksi. Tai jos tulemmekin paikalle, suojaudumme visusti varjojemme alle.

Pitkän kuivan kauden jälkeen ei lyhyt sadekuuro riitä virvoittamaan maata. Kuivan maan on saatava olla pitkään kosketuksissa pehmittävään ja puhdistavaan veteen, jotta vanhat pölyt huuhtoutuvat pois ja maa herää eloon. Maan on saatava kylpeä ja juoda. Samalla tavalla mekin tarvitsemme aikaa Jumalan läheisyydessä ja läsnäolossa, että hän saa vaikuttaa meissä hyviä asioita oman suunnitelmansa ja aikataulunsa mukaan.

Jumalan läsnäolossa viipyminen on ikiaikainen hengellinen harjoitus, jossa Jumala haluaa upottaa meidät läheisyyteensä ja liottaa meitä läsnäolossaan. Ihminen saa olla kuin kuiva pesusieni, joka upotetaan veteen. Kun sieni suostuu lepäämään vedessä ja lakkaa ponnistelemasta kohti pintaa, se vähitellen imee itsensä täyteen vettä. Ja niin siitä, joka oli kova kuin korppu, tulee pehmeä, joustava ja kostea. Juuri sellainen pesusieni, jolla on hyvä pestä herkintäkin ihoa. Tarvitsemme tätä taivaallista rakkaustankkausta jatkuvasti, koska ilman sitä jäämme kuiviksi ja koviksi ja raavimme rikki itsemme ja toiset.

Jos Jumala armossaan antaa sateensa, eihän juosta karkuun? Ei kiirehditä suojaan katoksen alle. Ei avata sateenvarjoja, ja riisutaan ne sadetakitkin pois. Taivaallisessa sateessa saamme seistä kuin suuressa suihkussa ja antaa sen huuhtoa pois kaiken sen, minkä on aikakin mennä. Rakkauden sade pehmittää meitä ja synnyttää meissä uutta elämää.

Kun siis seuraavan kerran kuulet alkavan sateen ropinan, ethän pelkää. Sillä sateessa on läsnä Hän, joka sinua rakastaa: hän koputtaa sydämesi ovelle ja pyytää päästä sisään. Kannattaa avata, sillä missäpä olisi ihmisen ihanampaa liota kuin lämpimässä, puhtaassa sateessa, joka virtaa Jumalan maailmoista.

Ja kun sade sitten väistyy, on tullut auringon aika. Silloin sydämemme maaperä muuttaa juomansa sateen kasvuksi, kukiksi ja hedelmäksi. Tarvitsemme sadetta ja tarvitsemme aurinkoa. Niiden vuoropuhelusta versoo elämämme puutarha, paikka, jossa voi tuntea kesäsateen tuoksun.